Kuukauden blogitekstisarja/elokuu: Magdaleena Jakkila & Hilmalyydia - Cismittääkö?

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Magdaleena Jakkila & Hilmalyydia

CISMITTÄÄKÖ?

Entisissä mallaspanimon tiloissa kaikuu aavemaisesti Marlene Dietrichin ääni. ”Ich habe noch einen Koffer in Berlin” soljuu pinttyneiden kaakeleiden, putkien ja galleriatilaksi maalattujen valkoisten seinien ohi. Välillä laulu säestää entistä teollisuustilaa ja välillä kaksimetristä maalausta sidotusta torsosta, välillä herkkiä akvarelleja juhannusniityllä hunnun kanssa tanssahtelevasta henkilöstä. Silmänsä sulkeneen sinisen hahmon luota kaupunkimaisemassa lepäilevään merenneitoon ja valokuvaan, jonka henkilö katsoo näyttelyvierasta suoraan silmiin. Hänelle on ommeltu valkoisin pistoin parta.

Cismittääkö? -taidenäyttely avautui elokuun alussa Lahdessa Malskin tiloissa. Avajaiset olivat osa Lahti Pride -viikkoa ja näyttelyyn osallistumista varten oli avoin haku teemalla sukupuoli, seksuaalisuus ja feminismi. HLGBTIQA+ -yhteisölle on elintärkeää ymmärtää, että feminismi on sitä varten, että se ei ole ainoastaan cisnaisten feminismiä, vaan se ulottuu kaikkien sukupuolten yhdenvertaisuuteen. Koimme Pride-aiheisen taidenäyttelyn näin rajaten merkittäväksi.

Kismittävä cis

Näyttelyn valvojina kävijöiden reaktioiden vastaanottaminen ja tarkkailu oli palkitsevaa. Näyttelyn pitäminen Lahti Priden aikaan toi kävijöitä, jotka eivät muuten välttämättä olisi tulleet taidenäyttelyyn. Samoin näyttelyyn hakeutui taideyleisöä, joka ei välttämättä eksy Pride-tapahtumiin.

Pride-näyttelyn tulee olla poliittisesti tiedostava, vaikka se olisikin karnevalisoitu. Taiteen keinoin voi kertoa eri asioita ja käsitellä jo tuttuja asioita uudella tavalla. Välillä kuva ylittää sanalliset keinot. Näitä kuvia halusimme tuoda esille.

Cissukupuolinen henkilö kokee identifioituvansa syntymässään määriteltyyn sukupuoleen. Näyttelyn nimi on sanaleikki; oletus siitä, että kaikkien kokemus sukupuolesta olisi samanlainen kismittää. Haimme teoksia, jotka toisivat näkyväksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kokemuksia, mutta käsittelisivät myös cisetuoikeutta, jonka tunnistamiseen cissukupuoliset tarvitsevat usein apua. Tietoa ei osata hakea, kun yhteiskunta opettaa, että on olemassa vain binäärinen sukupuolijärjestelmä, ja että kokemus sukupuolesta ei ole tärkeä. Näyttelyssä olemmekin valvojina saaneet todistaa ilahduttavia oivaltamisen hetkiä, hämmennystä, kysymyksiä sekä samastumista; tuossa olen minä!

Kehollisuus

Marlene Dietrichin näyttelytilassa kuuluva musiikki kuuluu Arto Korhosen videoteoksesta Claudia Sings a Song. Kaksikanavaisen videon toisella näytöllä näyttävästi pukeutunut Claudia lipsynckaa kaiuttimena toimivaan puhelimeensa Dietrichin laulua Berliinin metroasemalla. Hän pitää puhelinta kädessään kuin mikrofonia. Juuri laulun päätyttyä laiturille saapuu metro, johon Claudia arvokkaasti lipuu videon häipyessä keltaiseen. Videoteoksen toisella näytöllä pyörii metron ikkunasta kuvattua mustavalkokuvaa kaupungin eri metropysäkeistä. Kuvan päälle ilmestyy kunkin aseman nimi. Puhelimen rosoinen ääni kaikuvalla metron pysäkillä kaikuu nyt puolestaan näyttelytilassa säestäen näyttelyn teoksia.

Musiikki tuntuu lähes kipeältä, ja se muistuttaa itsestään aavemaisesti siirryttäessä eteenpäin vaaleanpunaisilla jalustoilla lepääviin pienikokoisiin veistoksiin. Hanna Makkosen teokset Like A Glove ja I Killed A Unicorn ovat näyttelytilan keskellä ja esittävät veren tahrimaa selkänikamaa ja pajunkissoin vuorattua simpukkaa. Korhosen teoksen musiikki taustalla muistuttaa, että poptaidemaisista teoksista välittyvällä näennäisellä kepeydellä ja värikkyydellä on hintansa.

Timi Kosken maalausta on melkein vaikea katsoa siitä välittyvän kivun vuoksi. Yläosaton hahmo, jolla on rinnat on asettanut kätensä alushousuihin niin, että etusormi tulee ulos sepaluksesta. Maalauksen nimi on Haamukipua. Kehodysforia esiintyy haamukipuilun muodossa, kehonosien itsestäänselvyyden kyseenalaistamisena. Mikä on suhteeni kehooni? Miten kehoani kohtelen? Onko sillä merkitystä? Vartalo on osa identiteettiämme aina sopivuuden tunteesta sen peittämiseen, paljastamiseen, pukemiseen ja toimintoihin. Sukupuoli ei ole kehosidonnainen asia, mutta sekin määrittelee identiteettiämme. Ehkä identiteettimme määrittelee myös kehoamme?

Topi Juntusen maalaukset Paluu I ja Paluu II ovat kuvauksia kehosta. Paluu I -maalauksessa esiintyy neljään osaan jaetulla pinnalla haava ja sen kiinniompelemista. Juntunen kertoo teoksistaan: ”Maalaukset pohjautuvat valokuviin joissa olen dokumentoinut omaan kehooni tulleita haavoja ja ruhjeita. Olen pyrkinyt kuvaamaan ihmiskehoa keskenään ristiriitaisista elementeistä koostuvana kokonaisuutena, jatkuvana tuhoutumisen ja uudelleenrakentumisen prosessina.” Paluu II on puolestaan pirstaloitunut omakuva. Kehoa kuvataan maalauksissa suhteellisena, ei valmiiksi annettuna kokonaisuutena. Identiteetin palapeli on puhutellut yleisöä monella tavalla. Järkyttänyt, pysähdyttänyt, koskettanut. Identiteetti koostuu monista palasista, mutta kuinka eheä se loppujen lopuksi voi olla?

Itsemäärittelyoikeus ja yhteiskunta

Sarjakuvataiteilija Apila Pepitan teos The Binary käsittelee tuntemuksia, joita kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä herättää ihmisessä, jolle kumpikaan sallituista sukupuolista ei tunnu omalta. Se paljastaa tiukkojen sosiaalisten odotusten raakuuden, ja miten sellaisessa sosiaalisessa ympäristössä voi olla vaikeaa antaa itselleen tilaa olla. Teoksessa kuljetaan niin sanottujen miehen ja naisen rooleihin liittyvien odotusten elinkaari vauvasta aikuisuuteen. Kuinka petollisesti lapsena omaksutut odotukset vaikuttavat käsitykseemme siitä, mitä voi olla. Pojat eivät itke; tyttöjen tulee haaveilla naimisiin menosta ja perheen perustamisesta. Kirkkaan värisissä vahabatiikkikankaissa päähenkilö on molemmissa samannäköinen.

Näyttelyssä oli esillä myös Matti Männyn ja Jenni Lehmosen yhteisteos, videopeli Life In A Box. Molemmat tekijöistä opiskelevat tietotekniikkaa ja näyttelyn aiheet ovat olleet heillä mielessä jo pitkään. Näyttely antoi tarvittavan kimmokkeen toteuttaa teos videopelin muodossa. Pelissä katsojan roolina on professorin avustaja. Tehtävänä on määrittää yksisuuntaisen ikkunan takana olevien testiyksilöiden sukupuoli. Kun ensimmäinen yksilö saapuu tutkimushuoneeseen, paikalle ilmestyykin pikseligrafiikalla animoitu laatikko, jolla on laukku. Jokaisella laatikolla on oma ”catchphrasensa”. Alhaalta nousee esiin lomake, jossa on kerrottu yksilön mitat ja mieltymykset. Näiden annettujen tietojen perusteella annetaan mahdollisuus valita vain kahdesta sukupuolesta toinen, aivan kuten vielä monissa virallisissa lomakkeissa. Yksilöiden ollessa laatikoita, eikä esimerkiksi selkeästi ihmisen hahmossa olevia, tällaisten piirteiden mukaan määrittely muuttuukin korostetun naurettavaksi. Kuinka paljon huulipuna kertoo naiseudesta, tai laatikon sininen väri miehuudesta. Kuuden testiyksilön jälkeen koehenkilöt paljastavat oman kokemuksensa sukupuolestaan.

”I’m a box!” laatikot huutavat.

Professori kertoo kuinka kukaan assistenteista ei ole onnistunut määrittelemään oikein kohteiden sukupuolta, ja itseasiassa mikään näistä piirteistä – ulkonäkö, tapa puhua ja mieltymykset - ei auta määrittelemään henkilön sukupuolta. Lopussa todetaan, että tämä oli vain testiympäristö, eikä oikeassa elämässä tarvitse valita vain kahdesta vaihtoehdosta. Eihän?

Monet näyttelyvieraista kieltäytyvät pelaamasta peliä, joka pakotti valitsemaan kahden sukupuolen väliltä. Sen sijaan toiset pohtivat, että tämä on varmaan tyttö kun sillä on huulipunaa ja laukku. Lopun paljastus sai aikaan hämmentyneitä oivalluksia sukupuolen ilmentämisestä ja siitä, ettei määrittely kuulu muille kuin henkilölle itselleen. Sukupuolen kokemus on ainutlaatuinen, jokaisen oma henkilökohtainen laatikko.

Heidi Katajamäen Ihmistä rakastat -hiilipiirros on tehty suoraan gallerian seinään, ja se jatkuu lämpöpattereihin, kattoon ja ikkunasyvennyksiin. Piirroksesta erottaa kaksi hahmoa, kädet ja jalkoja. Teos on suunniteltu ja toteutettu juuri tätä tilaa ja näyttelyä varten. Katajamäki kertoo näyttelyn teemojen olleen pitkään läsnä hänen omassa elämässään. Teoksessaan hän kuvaa niin rakkauden, sukupuolen ja ihmisen rajatonta ja muuttuvaa kuin katoavaakin olemusta.

Et / vaan / vielä / tiedä

”Et vaan vielä tiedä” alkaa spottivalon alla kuunneltavissa oleva ääniteos. Kirsikka Ruohonen on kuvataiteilija, joka räppää ADIKIA -taiteilijanimellä. Musiikkiprojekti on todella tuore, ja tarve luoda omasta musiikista mahdollisimman ongelmatonta on suuri. Feminismi on taiteilijalle ollut aina tärkeä tekijä niin kuvataiteessa kuin musiikissakin, ja hän haluaa välttää välinpitämätöntä kieltä myös sukupuolen moninaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. AVANTGARDE-projektissa hän haastatteli trans- ja muunsukupuolisia henkilöitä heidän kokemuksistaan sukupuolesta ja yhteiskunnan suhteesta siihen. Tarkoitus oli cisnaisena oppia sukupuolen moninaisuudesta, jotta pystyisi työskentelemään sukupuolisensitiivisesti. Tästä tiedonhausta ja -janosta syntyi AVANTGARDE -kappale, johon osallistui myös muunsukupuolinen räppäri Tero Hetero. Kappale oli kuultavissa ja levyn kansitaide nähtävissä näyttelytilassa. Näyttelyn viimeisellä viikolla ADIKIA saapui esiintymään galleriatilaan ja esitti myös muita kappaleitaan.

Olen

Essi Kuokkasen maalauksessa on punaiseen mekkoon puettu pitkälettinen Pinokkio, jonka puinen nenä on jo kasvanut. Hahmo vaikuttaa olevan murtumispisteessä, ja kaikki kiteytyy teoksen nimeen Never Gonna Be a Real Girl. Tässä kontekstissa teos on luettavissa cisnaisen ahdasta roolia kyseenalaistavaksi tai transnaisen painetta olla ”oikea tyttö.”

Näyttelyn toisella viikolla pyysimme Setan ammatillisten koulutusten kouluttajaa ja Lahden Seta ry:n palveluohjaajaa Mikko Ahtilaa galleriatilaan puhumaan sukupuolen moninaisuudesta. Puheessaan Ahtila käytti teoksia esimerkkeinä.  Pekka Syrjälän Olen-teoksen kohdalla hän nosti esille kokemuksia siitä, miten yhteiskunta viesteineen ei tunnusta kaikkien olemassaoloa, mutta jokainen on olemassa siitä huolimatta.

Olemassaolo on poliittista. Oli kyse sitten sukupuolesta, seksuaalisuudesta, yhteiskunnallisesta asemasta tai vammasta, olemassaolo on tärkeintä. Jokainen on arvokas, ei ”ominaisuuksistaan huolimatta”, vaan lähtökohtaisesti.

Kolmen viikon aikana kävijät ovat saaneet tutustua teoksiin, jotka ovat herättäneet paljon keskustelua. Lahdessa vastaavaa näyttelyä ei ole ennen ollut eikä sukupuolen moninaisuudesta juuri puhuta. Myös seksuaalivähemmistöt ovat marginaalissa. Näyttelytilan historia kiinnosti erityisesti eläkeikäistä yleisöä, ja pääsimmekin keskustelemaan paljon heidän kanssaan. On ollut ilahduttavaa vastata kysymyksiin feminismistä, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta niin suomeksi kuin englanniksikin.

Taidenäyttely foorumina mahdollistaa keskustelunaloituksen, sillä henkilökohtaiset kokemukset kuviksi puettuna ovat lähestyttäviä ja koettavia. Nämä kokemukset ovat olemassa joka päivä. Yleisön tehtäväksi jää tarttua teosten välittämään tietoon, keskustella siitä tai pohtia niiden herättämiä tuntemuksia. Parhaimmillaan näyttely avaa käsityksiä, antaa kimmokkeen etsiä tietoa ja myös välittää sitä. Halusimme tarjota väylän näiden kokemusten ja teosten esittämiselle sekä hedelmällisille kohtaamisille.

Näyttely organisoitiin kahden henkilön voimin. Apua käytännön järjestelyihin saatiin Lahti Priden ja Lahden Amnestyn kautta. Näyttely oli avoinna 3.8.–23.8. ja vieraita tuona aikana oli noin kuusisataa. Cismittääkö? -työryhmä kiittää Kauno ry:tä ja Lahden kaupunkia näyttelyn mahdollistaneista apurahoista, sekä Lahden Setaa, Lahti Prideä, Lahden Amnestyä ja QFemZineä tuesta.

Suurin kiitos tekijöille:

Topi Juntunen
Heidi Katajamäki
Timi Koski
Arto Korhonen
Essi Kuokkanen
Arja Kärkkäinen
Jenni Lehmonen & Matti Mänty
Johanna Lemettinen
Hanna Makkonen
Tanja Merikoski
Apila Pepita
Anna Puhakka
Margarita Rosselló
Kirsikka Ruohonen
Hanna Råst
Pekka Syrjälä

Kirjoittajat ovat nuoria taiteenalan toimijoita, jotka asuvat Lahdessa. Cismittääkö? on ensimmäinen heidän järjestämänsä ja kuratoimansa taidenäyttely.

Kuukauden blogitekstisarja/heinäkuu: Hanna Storm & Claes Grönroos - Otteita Mustasta Pispalasta 2016

http://mustapispala.net/

Ohjelmakuvaukset:

http://mustapispala.net/index.php/ohjelma/

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Otteita Mustasta Pispalasta 2016

QFemZinen toinen Musta Pispala oli jälleen hieno kokemus. Sisällöllisesti rikkaat työpajat sekä ylipäätään toimivat järjestelyt takasivat hyvät keskustelut, kokemusten vaihdon ja tutustumisen uusiin ihmisiin ja ajatuksiin. Seuraavassa muutamia poimintoja ohjelmasta.

Perjantaina Traumojen syntymisen ehkäiseminen -työpajassa käytiin läpi potentiaalisesti traumatisoivia tilanteita, niihin liittyviä vaiheita sekä tapoja, joilla mahdollisten traumojen syntyä voidaan ehkäistä. Potentiaalisesti traumatisoivia tilanteita on monenlaisia, kuten fyysisen väkivallan kohteeksi joutuminen, psyykkisesti kuormittava tilanne tai se, että joutuu todistamaan, kun jollekin toiselle tehdään väkivaltaa. Tärkeää on muistaa, että ihmiset reagoivat eri tilanteisiin eri tavalla eikä koskaan voi varmasti tietää, mikä tilanne on kellekin traumatisoiva ja mikä ei. Samantyyppiset tilanteet voivat myös eri kerroilla vaikuttaa eri tavoin.

Keskustelussa puhuttiin paljon siitä, kuinka ihmisistä tulisi huolehtia potentiaalisesti traumaattisten tilanteiden jälkeen – myös heistä, jotka eivät ole ystäviä tai läheisiä. Aktioiden jatkamista pohdittaessa kannattaa muistaa, että jos joku voi huonosti, hänen pitäisi saada apua mahdollisimman pian: traumaattiset tapahtumat voivat mahdollisesti vaikuttaa hänen koko myöhempään elämäänsä. Anarkistista toimintaa ylipäätään kuvaa osittain traumojen toistuminen jopa sukupolvesta toiseen. Tämän ehkäisemiseksi traumojen ehkäisemiseen ja purkamiseen pitäisi panostaa ja tärkeää olisi myös, että kaikki pyrkivät ottamaan vastuuta tästä.

Lauantaina Mustapinkki Pispala esittää: Transihmiset ja järjestelmä  -työpajassa puhuttiin virallisista transhoidoista Suomessa sekä siitä, mitä tehdä jos syystä tai toisesta terveydenhoitojärjestelmä kieltää hoidot joksikin aikaa tai kokonaan.

Ilman terveydenhoitojärjestelmän tukea on mahdollista muuttaa nimensä joko virallisesti tai yksinkertaisesti alkamalla käyttää jotakin toista nimeä. Samoin joitakin plastiikkakirurgisia toimenpiteitä sekä laserkarvanpoistoa voi teettää yksityisellä puolella sekä kosmetologeilla. Jotkin hakeutuvat hoitoihin myös ulkomaille kuten Viroon ja Thaimaahan. Monet näistä vaativat tietoa ja kontakteja sekä runsaasti henkilökohtaisia voimavaroja.

Keskustelussa nostettiin esiin myös anarkistisia näkökulmia: sosiaalinen ulottuvuus ja hyvä tuki voi joillekin olla tärkeämpi kuin cisteemiin sopiminen. Tai yhteiskunnan muuttaminen voi tuntua tärkeämmältä kuin itsen muuttaminen. Näissä näkökulmissa on kuitenkin aina huomioitava kunkin dysforian voimakkuus: jos dysforia on voimakasta, yhteisön tuki ei riitä, vaan henkilö tarvitsee sukupuolenkorjaushoitoja.

Pohdittiin myös sitä, voisiko erilaista tietotaitoa hankki itse ja käyttää sitä sitten cisteemin ulottumattomissa. Tai onko anarkisteille ylipäätään merkitystä juridisella sukupuolella? Entä voiko cisteemiltä ylipäätään odottaa liikoja? Helposti voi tuntua siltä, että toisaalla on huono ja toimimaton järjestelmä, joka sortaa transsukupuolisia, toisaalta taasen hoitojen itse toteuttaminen vaatii rahaa ja voimavaroja eikä kaikkea voi tehdä itse. Silti omien verkostojen ja keinojen kehittämistä pidettiin ensiarvoisen tärkeinä.

Lauantaina Mustapinkki Pispala esittää: Mustapinkki järjestäytyminen -työpaja keräsi paikalle runsaasti asiasta kiinnostuneita aktivisteja. Alun esittelykierroksen jälkeen kävi selväksi, että monella oli jo meneillään tai kehitteillä erilaisia projekteja. Nekin, joilla ei tällä hetkellä ollut mitään työn alla, olivat kiinnostuneita löytämään itselleen projekteja, joissa voisivat hyödyntää omaa osaamistaan sekä tutustua muihin aktivisteihin projektien lomassa.

Konkreettisen tekemisen lisäksi moni halusi tutustua muihin samoista asioista kiinnostuneisiin. Esiin nostettiin muun muassa se, että vaikka skene on suhteellisen pieni, se ei automaattisesti tarkoita, että samanhenkisiin ihmisiin törmäisi jatkuvasti edes omassa kotikaupungissaan. Ratkaisuna tähän ongelmaan oli monen mielestä turvallisen tilan löytyminen, jossa tapaamiset ja esimerkiksi yleinen hengailu olisi mahdollista järjestää. Turussa tällaiseksi paikaksi on muodostunut Kirjakahvila mutta esimerkiksi Tampereella ja Helsingissä tällaista paikka ei tunnu löytyvän. Tampereella tilaa etsitään aktiivisesti mutta toistaiseksi tilanne on edelleen avoin.

Yleisen keskustelun jälkeen työpaja jakaantui kaupungeittain pohtimaan kuinka mustapinkkiä sanomaa voisi edistää lokaalisti. Lopulta ryhmä jakaantui Tampereen ja Helsingin pienryhmiin. Tampereen pienryhmän jäsenten projektit ovat edenneet siihen pisteeseen, että ryhmä mietti etenkin kuinka he voisivat löytää tapoja hengailla ja tutustua ihmisiin. Tila­asiat nousivat edelleen esiin. Lopulta ryhmä päätyi valitsemaan viestisovelluksen kokeilun, jolla he yrittävät parantaa keskinäistä yhteydenpitoaan tulevaisuudessa. Helsingin ryhmä oli tamperelaisten tapaan pohtinut tila­asioita ja kuinka aktivistit voisivat kohdata paremmin sekä tutustua. Lisäksi ryhmä oli alustavasti keskustellut halusta järjestää liikuntaa, joissa pätisivät turvallisen tilan periaatteiden lisäksi matala kynnys tulla kokeilemaan eri lajeja.

Kaikesta päätellen mustapinkki­toiminta on varsi aktiivista ainakin isoimmissa kaupungeissa ja kiinnostuneita tekijöitä riittää vaikka tuskin niitä vieläkään liikaa on. Päällimmäisenä jäi kuitenkin mieleen omien turvallisten tilojen puuttuminen.

Lauantai-iltana Feminismin intersektionaalisuus -työpajassa pohdittiin feminismejä ja niiden intersektionaalisuuksia vapaasti keskustellen.

Se, miten erilaisiin feminismeihin ja feministeihin tulisi suhtautua herätti vilkasta keskustelua. Toisaalta ymmärrettiin, että esimerkiksi vanhemmat, pitkään naisasiafeminismiä tehneet feministit eivät välttämättä heti ymmärrä vaikkapa sukupuolen moninaisuutta, mutta että heitä pitäisi pyrkiä ymmärtämään ja heidän tapahtumiinsa mennä mukaan järjestämään omaa moninaisuutta esiin tuovaa ohjelmaa. Toisaalta vaadittiin sitä, että tietyn ajan kuluessa jokaisen pitäisi oppia toisia kunnioittavaa puhetta ja uusia asioita. Todettiin myös, että ihmisiä voisi ainakin ohjata tiedonlähteille.

Paljon keskusteltiin myös normeista ja queer-normeista. Esimerkiksi monamoristen suhteiden vähättely queer-piireissä  on sitä samaa, miten polyamorisia kohtaan voi olla ennakkoluuloja.  Queer-normeista mainittiin juuri polyamoristen suhteiden pitäminen parempina kuin monoamoristen sekä ”queer ulkonäkö”, jolla voi saada ”queer-pisteitä”. Seksuaalisten ja emotionaalisten/romanttisten suhteiden politisointia ei pidetty enää nykypäivään kuuluvana, vaan pikemmin yhtenä syrjinnän muotona.  Lopulta keskustelu johti siihen päätelmään, että queer-liikkeen tavoitteena on kaikkinainen normien purkaminen.

QFemZinen uusi kirjoituskutsu/QFemzine's new invitation to write: Vammaisuudet/Disabilities/Funktionsnedsättningar

-----

TÄSSÄ KUTSU PELKÄSSÄ TEKSTIMUODOSSA/HERE AS A PLAIN TEXT

Kirjoitus- ja kuvituskutsu

QFemZine – Queeriä ja Feminismiä/ QFemZine – Queer and Feminism 2/16

Vammaisuudet / Disabilities

(ilmestyy lokakuussa)

Vammaisten ihmisten asema on kautta historian ollut heikompi tai erilainen kuin ihmisillä, joilla ei ole mitään vammaa. Yhä nykyaikana vammaisten oikeudet jäävät liian vähälle huomiolle esimerkiksi queerfeminismissä, anarkismissa, lainsäädännössä ja puoluepolitiikassa eri puolilla maailmaa.Vammaispalveluista leikataan ja vammaisten ihmisoikeuksia rajoitetaan. Monet tiloista ja tapahtumista ovat esteellisiä. Vammaisuuksia leimaa usein vahva stigma eikä vammaisten asemasta ja vammaisuuksien moninaisuudesta ole saatavilla riittävästi tietoa.

Etsimme niin queeriin ja queerfeminismiin risteäviä kirjoituksia vammaisuuksista kuin vammaisuuksia itsenäisesti käsitteleviä tekstejäkin. Kirjoituksia, kuvituksia, sarjakuvia, videoita – tiedettä, taidetta, politiikkaa! Kirjoituskielinä voivat olla suomi, englanti ja ruotsi.

Kaikille avoin haku on voimassa 18.9. saakka, jolloin on kirjoitusten ensimmäisten versioiden deadline.

Kysy rohkeasti lisää!

qfemzine@gmail.com

facebook.com/qfemzine

qfemzine.blogspot.com

-----

Kallelse för texter och illustrationer

QFemZine – Queeriä ja Feminismiä/ QFemZine – Queer and Feminism 2/16

Funktionsnedsättningar/ Disabilities

(publiceras i oktober)

Funktionsnedsattas ställning har genom historien varit svagare än eller olik från människors som inte har funktionsnedsättning. Än idag blir funktionsnedsattas rättigheter utanför fokus i queerfeminism, anarkism, lagstiftning och partipolitik runt om i världen. Handikappservice skärs ner och funktionsnedsattas rättigheter begränsas. Många rum och evenemang är icketillgängliga. Funktionsnedsättningar stigmatiseras starkt meda det inte finns tillräckligt med information om funktionsnedsattas ställning och funktionsnedsättningars mångfald.

Vi söker texter om funktionsnedsättningar som korsar queer och queerfeminism och texter som självständigt behandlar funltionsnedsättningar. Texter, illustrationer, serier, videon – vetenskap, konst, politik! Språken kan vara svenska, finska och engelska.

Uppropet för texter är öppet för alla till 18.9., som är förstaversionsdeadline för texter.

Fråga mer och tag modigt kontakt!

qfemzine@gmail.com

facebook.com/qfemzine

qfemzine.blogspot.com

-----

Call for papers and illustrations

QFemZine – Queeriä ja Feminismiä/ QFemZine – Queer and Feminism 2/16

Disabilities (Coming in October)

The status of disabled people has throughout history been weaker or different than to those without disabilities. The rights of disabled people are still today getting too little attention for example in queerfeminism, anarchism, legislation and party politics all around the world. Services for the disabled are been cut and the human rights of disabled people are been restricted. Many spaces and events are inaccessible. Disabilities are often branded with a strong stigma and there isn’t enough information available on the status of disabled people and on the diversity of disabilities.

We are in search of writings on disabilities intersecting with queer and queerfeminism as well as writings that address disabilities independently. Writings, illustrations, comics, videos – science, art, politics! Writing languages eligible are Finnish, English and Swedish.

The call is open to everyone until the 18th of September, which is the deadline for the first drafts of the texts.

Please do not hesitate to ask for more information!

qfemzine@gmail.com

facebook.com/qfemzine

qfemzine.blogspot.com

Kuukauden blogitekstisarja/touko/kesäkuu: Hanna Storm - INTERSEKTIONAALISTA TOIMINTAA VÄKIVALTAA VASTAAN

(PELKKÄ KIRJOITUS ESIM. ERILAISTEN LUKULAITTEIDEN KÄYTTÄJILLE)

Hanna Storm - Puhe Mustapinkki-blokissa Pirkanmaa Prideilla 11.6.2016

Hyvät Mustapinkki-blokkilaiset, hyvät toverit!

Me tiedämme, miten Pride alkoi ja miksi sitä vietetään. 28. kesäkuuta 1969 aamuyöllä New Yorkin Greenwich Villagessa joukko ihmisiä vastusti poliisin ratsiaa Stonewall Inn -nimisessä baarissa. Nämä ihmiset olivat homoyhteisön sisälläkin marginalisoituja ihmisiä, kuten transihmisiä drag queenejä, butch-lesboja, asunnottomia nuoria, prostituoituja ja rodullistettuja ihmisiä. Vastustus johti mellakoihin, jotka jatkuivat seuraavana iltana sekä uudelleen usean päivän kuluttua. Näiden ihmisten vastarinta ja rohkeus synnyttivät ensimmäiset modernit LGBT-liikkeet ja toimivat esikuvina myöhemmille liikkeille. Lähiviikkoina Greenwich Villagen asukkaat alkoivat esimerkiksi organisoida paikkoja, joissa he voisivat kokoontua vapaasti, vailla pelkoa pidätyksistä ja ratsioista, jotka siis olivat tuolloin varsin yleisiä paikoissa, jotka avasivat ovensa myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluville. Vuosi myöhemmin näiden tapahtumien vuosipäivänä järjestettiin ensimmäiset Pride-marssit New Yorkissa ja Los Angelesissa.

Pride-liikkeen aloittaneista Stonewallin tapahtumista ja siihen liittyvästä hyvin konkreettisesta kapinasta ja vastustuksesta yhteiskunnan sortavia rakenteita kohtaan on kulunut jo miltei puoli vuosisataa. Epäeettisen ja -ekologisen kapitalistisen sateenkaarikrääsän keskellä voi olla vaikea muistaa olevansa muistojuhlassa ja mielenosoituksessa, tai että kyseessä pitäisi olla mielenosoitus. Siksi onkin todella hienoa nähdä meidät kaikki täällä ja tietää, että emme ole unohtaneet, emmekä unohda, tietää että jaksamme jatkaa taistelua yhä meihin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Vaikka iloitsisimme jo saavutetuista voitoista, sen ei tarvitse merkitä historian unohtamista eikä yhä vakavan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvan niin valtiollisen ja rakenteellisen kuin muunkin väkivallan sivuuttamista; niin Suomessa kuin muualla maailmassakin.

Historiankirjoitus ja historiankuvaus ovat keinoja, joilla etuoikeutetut vääristävät ja kaunistelevat mieleisikseen todellisia tapahtumia. Tämä näkyy esimerkiksi Stonewall-elokuvassa, jossa päähenkilönä nähdään valkoinen cishomomies, jota ei todellisuudessa siis ollut ollenkaan olemassa, vaan keskeisiä toimijoita olivat esimerkiksi afroamerikkalainen transnainen Marsha P. Johnson ja transnainen Sylvia Rivera. Sama näkyi viime viikolla naisten äänioikeus 110 vuotta -juhlapuheissa, joissa vaiettiin siitä, että tosiasiassa osa köyhistä naisista sai äänestää vasta 1940-luvulla ja osa esimerkiksi psykiatrisessa laitoshoidossa olevista vasta 1970-luvulla. Valheelliset tarinat muuttuvat helposti tosiksi, ja siksi on ensiarvoisen tärkeää, että me tänään täällä tiedämme, miten Pride alkoi ja juhlimme sitä Stonewallissa mellakoineita kunnioittaen, muistaen keitä he olivat.

Nykyhetkenä Suomessa tarvitaan Mustapinkkiä ja muuta vastaavaa toimintaa, jotka osoittavat yhä räikeät ihmisoikeusloukkaukset yhteisöämme kohtaan. Juridisen sukupuolen vahvistamiseen liittyvä sterilisaatiopakko, transhoitojen vaikea saatavuus, transprosessin keskeyttäminen psyykkisiin sairauksiin vedoten niin sanotulla jäähyllä ja hoitoprosessiin vaikea pääsy ovat muutamia räikeitä esimerkkejä sukupuolen moninaisuuden kirjoon kuuluvien ihmisten ihmisoikeusloukkauksista. Sukupuolen pitäisi olla itsemääräämiskysymys eikä valtion erittäin tarkasti ja väkivaltaisesti säätelemä prosessi, jossa moni joutuu kirjaimellisesti taistelemaan hengestään ja oikeuksistaan. Samoin esimerkiksi nykyinen äitiyslaki on keskeinen puute lapsen oikeuksissa vanhempiinsa, ja vanhempien oikeuksissa hoitaa lastaan täysivaltaisesti myös lain edessä. Mutta kuten olemme huomanneet, valtioiden harjoittama rakenteellinen väkivalta on jotakin, jota meidän on itse vastustettava ja johon meidän on itse puututtava eikä se ilman tätä vastustusta tule muuttumaan ja häviämään. Emme voi luottaa edelleenkään esimerkiksi Suomen hallitukseen, joka ei ole tehnyt juuri muuta kuin pyrkinyt kurjistamaan yhteiskunnan kaikkein heikoimpien asemaa, esimerkiksi lasten, köyhien, mielenterveyskuntoutujien, vammaisten ja maahanmuuttajien (migrants) asemaa. Rasismi on tässä maassa sekä rakenteellista että kanssaihmisten tekemää, mitä rakenteellinen rasismi vain voimistaa. Väkivalta kukoistaa niin kabineteissa kuin kaduillakin, ja se kohdistuu niin ihmisiin, luontoon kuin eläimiinkin.

Hallituksemme (ja monen muun maan hallitusten) toiminta toisaalta osoittaa sen, kuinka paljon ihmisten elämiin vaikuttavat lukuisat risteävät ominaisuudet eli intersektionaalisuus. Esimerkiksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien turvapaikanhakijoiden asemaa ja siihen liittyvää uhkaa hakijoiden lähtömaassa viranomaiset eivät tunnista. Tai kuinka turvatonta on esimerkiksi kulkea kadulla, jos on nainen, rodullistettu ja käyttää huntua. Esimerkkejä on lukuisia. Meidän on huomioitava risteävien ominaisuuksien vaatima taistelu monen asian puolesta yhtä aikaa.

Tilanne maailmassa ja Suomessa voi tällä hetkellä tuntua hyvin toivottomalta. Mutta yhdessä voimme jaksaa paremmin tai ainakin yrittää jaksaa. Muita vaihtoehtoja ei ole. Kuten Stonewallissakin yhteiskunnan marginaaliin sekä silloisen homoyhteisönkin marginaaliin kuuluvat ihmiset uskalsivat ja toimivat. Mitä me sitten voimme tehdä? Yrittää auttaa kaikkia apua tarvitsevia niillä kyvyillä, taidoilla ja mahdollisuuksilla, mitä meillä on, niin paljon kuin jaksamme ja pystymme, eikö vain? Kun joku ei jaksa, hän voi levätä, ja toiset jatkavat, eikö vain? Kun toivoa ei tunnu olevan, voi yrittää keskittyä toimimaan.

Esimerkkejä toiminnasta Suomessa rakenteellista ja muuta väkivaltaa vastaan, intersektionaalisesti ja marginaalien marginaalit huomioonottaen ovat esimerkiksi Mustapinkki-toiminta Prideilla ainakin Tampereella, Turussa ja Helsingissä, Transtukiverkoston toiminta Turussa, muunsukupuolisten kahvihetket Turussa, zine- ja lehtitoiminta, queerfeministiset danceoke-illat, Tampereen Queer-kerho, Queerfeministiset kesäleirit, bändit, kuten täällä soittavat Mustelmia, Stereotypia ja Raivoraittius, vastajulkaistu ensimmäinen suomenkielinen Seksi ja trans -opasvihkonen (Transtukiverkosto ym.) sekä ensi syksynä ensi kertaa Suomessa järjestettävä queer-festivaali Tampere Queer Festival. Nämä kaikki ovat osoittavat, että siellä, missä on tarve jollekin toiminnalle, se on usein aloitettava ja toteutettava itse. Ne inspiroivat ja antavat voimaa taisteluun sekä luovat uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Toivotan oikein hyvää Pride-päivän jatkoa itseni sekä QFemZine – Queeriä ja Feminismiä -julkaisun puolesta! Kiitos!

QFemZine 1/16 Kuluttaminen, luonto ja eläinten oikeudet/Consuming, Nature and Animal Rights ilmestynyt/has been released!

Julkaisutiedote/Release Notification huhtikuu/April 2016

QFemZine – Queeriä ja Feminismiä/QFemZine – Queer and Feminism 1/16

Kuluttaminen, luonto ja eläinten oikeudet/Consuming, Nature and Animal Rights

”Muiden kärsimysten vähentäminen edellyttää oman position ja toimintamahdollisuuksien kriittis­tä tarkastelua: mitä juuri minä voisin tehdä? Queerfeminismi ja muu intersektionaalinen feminismi pyrkii tunnistamaan omat etuoikeudet itsekriittisesti ja ottamaan huomioon niin ihmisten kuin eläin­tenkin risteävät ominaisuudet. Tässä numerossa pohdimme, mitä tämä voisi tarkoittaa luonnon ja eläinten sekä kulutustottumustemme kannalta. Eläimet ja luonto ovat yksi keskeinen sorron kohde, siispä niiden kuuluisi itsestään selvästi olla kaikkien feminismien agendalla. Näin ei kuitenkaan vielä ole.” (Pääkirjoituksesta.)

”To decrease others’ suffering means reflecting one’s own position and possibilities to act critically: what could I do? Queerfeminism and other intersectional feminism try to see one’s own privileges and take into consideration both human beings and animals with their intersecting features. In this issue we reflect what this could mean for nature, animal and our consuming. Animals and nature are central objects of oppression, and thus they should be on agenda of every feminism. But this is not yet the situation.” (From Editorial.)

Tässä numerossa muun muassa/In this issue (+more):

5 Reasons for why Animal Rights Are a Feminist Issue – Aph Ko

Animal Rights, Human Rights: Interlocking Oppressions and Finding Allies – Katrina Fox

 “Pets”: The Inherent Problems of Domestication – Gary L. Francione

Performatiivisuus, representaatio ja King Kong – Janne Nyström

Tuotefetisismi piilottaa eläinten kärsimykset – Elina Halttunen-Riikonen

Velka ja tunteet – Aino-Maija Mäkikoski

Normikuluttamisesta velkavankeuteen – Launo Alpo

Voiko tavarasta luopumalla pelastaa maailman? – Ilana Aalto

En queerfeministisk intervention i svenskan – Hur hen förändrade allting – Alexis Rancken

Mellan? kön? – Stina Ericsson

Sarjakuvia/Comic strips: Niko-Petteri Niva, Jiipu Uusitalo

Kuvataidetta/Visual art: Silja-Riikka Seppälä, Juulia Terho

Runoja/Dikter: Daniel Nyman

Etukansi: Silja-Riikka Seppälä: Todesangst 2015

Takakansi: fennovoima.no.com

Tähän numeroon liittyvä musiikkivideoteos/Music video related to the theme of the issue: Millennium Poster (Jussi Reittu & Sini Silveri): Rakkauskirje (2016)  http://qfemzine.blogspot.fi/2016/04/kuukauden-blogitekstisarjahuhtikuu.html

QFemZine 1/16: 76 sivua/pages, väreissä/in colour, 5/6 € (+ postikulut/post fees)

Tiedustelut/Inquires: qfemzine@gmail.com; facebook.com/qfemzine

Kuukauden blogitekstisarja/huhtikuu: Millennium Poster - Rakkauskirje

Millennium Poster (teksti ja rummut: Jussi Reittu; kitara ja tatuointikone Sini Silveri). Millennium Posterin musiikkivideo Rakkauskirje haaveilee enemmästä: talvesta kesänä, lumesta aavikkona, valosta postikorttimaailmassa. Video on kuvattu mini-DV:lle tammikuussa 2016. Musiikki on äänitetty pian sen jälkeen helmikuussa. Siinä on väläykset valosta Pielisjoen yllä, luupattu kasettinauha, haaveilun ja välittämisen maasto ihmisyyden keskellä. Artistit koplaavat ääniä, lyhytelokuvia ja runoutta. Tällä hetkellä he työskentelevät ”kategorisoinnin demonin” muistomerkin parissa.

Millennium Poster (text and drums: Jussi Reittu; guitar and tattoo machine: Sini Silveri). Millennium Poster's music video Rakkauskirje dreams of more: winter as summer, snow as desert, of light in a postcard world. The video is shot on mini-DV in January 2016. The music was recorded shortly after in February. The video consists of glimpses of light above the Pielisjoki river, looped cassette tape and the terrain between dreaming and caring in the middle of humanity. The artists combine sounds, short films and poetry. They are currently working on the memorial for "the demon of categorization". 

soundcloud.com/millennium-poster