Kuukauden blogitekstisarja/heinäkuu: Hanna Storm & Claes Grönroos - Otteita Mustasta Pispalasta 2016

http://mustapispala.net/

Ohjelmakuvaukset:

http://mustapispala.net/index.php/ohjelma/

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Otteita Mustasta Pispalasta 2016

QFemZinen toinen Musta Pispala oli jälleen hieno kokemus. Sisällöllisesti rikkaat työpajat sekä ylipäätään toimivat järjestelyt takasivat hyvät keskustelut, kokemusten vaihdon ja tutustumisen uusiin ihmisiin ja ajatuksiin. Seuraavassa muutamia poimintoja ohjelmasta.

Perjantaina Traumojen syntymisen ehkäiseminen -työpajassa käytiin läpi potentiaalisesti traumatisoivia tilanteita, niihin liittyviä vaiheita sekä tapoja, joilla mahdollisten traumojen syntyä voidaan ehkäistä. Potentiaalisesti traumatisoivia tilanteita on monenlaisia, kuten fyysisen väkivallan kohteeksi joutuminen, psyykkisesti kuormittava tilanne tai se, että joutuu todistamaan, kun jollekin toiselle tehdään väkivaltaa. Tärkeää on muistaa, että ihmiset reagoivat eri tilanteisiin eri tavalla eikä koskaan voi varmasti tietää, mikä tilanne on kellekin traumatisoiva ja mikä ei. Samantyyppiset tilanteet voivat myös eri kerroilla vaikuttaa eri tavoin.

Keskustelussa puhuttiin paljon siitä, kuinka ihmisistä tulisi huolehtia potentiaalisesti traumaattisten tilanteiden jälkeen – myös heistä, jotka eivät ole ystäviä tai läheisiä. Aktioiden jatkamista pohdittaessa kannattaa muistaa, että jos joku voi huonosti, hänen pitäisi saada apua mahdollisimman pian: traumaattiset tapahtumat voivat mahdollisesti vaikuttaa hänen koko myöhempään elämäänsä. Anarkistista toimintaa ylipäätään kuvaa osittain traumojen toistuminen jopa sukupolvesta toiseen. Tämän ehkäisemiseksi traumojen ehkäisemiseen ja purkamiseen pitäisi panostaa ja tärkeää olisi myös, että kaikki pyrkivät ottamaan vastuuta tästä.

Lauantaina Mustapinkki Pispala esittää: Transihmiset ja järjestelmä  -työpajassa puhuttiin virallisista transhoidoista Suomessa sekä siitä, mitä tehdä jos syystä tai toisesta terveydenhoitojärjestelmä kieltää hoidot joksikin aikaa tai kokonaan.

Ilman terveydenhoitojärjestelmän tukea on mahdollista muuttaa nimensä joko virallisesti tai yksinkertaisesti alkamalla käyttää jotakin toista nimeä. Samoin joitakin plastiikkakirurgisia toimenpiteitä sekä laserkarvanpoistoa voi teettää yksityisellä puolella sekä kosmetologeilla. Jotkin hakeutuvat hoitoihin myös ulkomaille kuten Viroon ja Thaimaahan. Monet näistä vaativat tietoa ja kontakteja sekä runsaasti henkilökohtaisia voimavaroja.

Keskustelussa nostettiin esiin myös anarkistisia näkökulmia: sosiaalinen ulottuvuus ja hyvä tuki voi joillekin olla tärkeämpi kuin cisteemiin sopiminen. Tai yhteiskunnan muuttaminen voi tuntua tärkeämmältä kuin itsen muuttaminen. Näissä näkökulmissa on kuitenkin aina huomioitava kunkin dysforian voimakkuus: jos dysforia on voimakasta, yhteisön tuki ei riitä, vaan henkilö tarvitsee sukupuolenkorjaushoitoja.

Pohdittiin myös sitä, voisiko erilaista tietotaitoa hankki itse ja käyttää sitä sitten cisteemin ulottumattomissa. Tai onko anarkisteille ylipäätään merkitystä juridisella sukupuolella? Entä voiko cisteemiltä ylipäätään odottaa liikoja? Helposti voi tuntua siltä, että toisaalla on huono ja toimimaton järjestelmä, joka sortaa transsukupuolisia, toisaalta taasen hoitojen itse toteuttaminen vaatii rahaa ja voimavaroja eikä kaikkea voi tehdä itse. Silti omien verkostojen ja keinojen kehittämistä pidettiin ensiarvoisen tärkeinä.

Lauantaina Mustapinkki Pispala esittää: Mustapinkki järjestäytyminen -työpaja keräsi paikalle runsaasti asiasta kiinnostuneita aktivisteja. Alun esittelykierroksen jälkeen kävi selväksi, että monella oli jo meneillään tai kehitteillä erilaisia projekteja. Nekin, joilla ei tällä hetkellä ollut mitään työn alla, olivat kiinnostuneita löytämään itselleen projekteja, joissa voisivat hyödyntää omaa osaamistaan sekä tutustua muihin aktivisteihin projektien lomassa.

Konkreettisen tekemisen lisäksi moni halusi tutustua muihin samoista asioista kiinnostuneisiin. Esiin nostettiin muun muassa se, että vaikka skene on suhteellisen pieni, se ei automaattisesti tarkoita, että samanhenkisiin ihmisiin törmäisi jatkuvasti edes omassa kotikaupungissaan. Ratkaisuna tähän ongelmaan oli monen mielestä turvallisen tilan löytyminen, jossa tapaamiset ja esimerkiksi yleinen hengailu olisi mahdollista järjestää. Turussa tällaiseksi paikaksi on muodostunut Kirjakahvila mutta esimerkiksi Tampereella ja Helsingissä tällaista paikka ei tunnu löytyvän. Tampereella tilaa etsitään aktiivisesti mutta toistaiseksi tilanne on edelleen avoin.

Yleisen keskustelun jälkeen työpaja jakaantui kaupungeittain pohtimaan kuinka mustapinkkiä sanomaa voisi edistää lokaalisti. Lopulta ryhmä jakaantui Tampereen ja Helsingin pienryhmiin. Tampereen pienryhmän jäsenten projektit ovat edenneet siihen pisteeseen, että ryhmä mietti etenkin kuinka he voisivat löytää tapoja hengailla ja tutustua ihmisiin. Tila­asiat nousivat edelleen esiin. Lopulta ryhmä päätyi valitsemaan viestisovelluksen kokeilun, jolla he yrittävät parantaa keskinäistä yhteydenpitoaan tulevaisuudessa. Helsingin ryhmä oli tamperelaisten tapaan pohtinut tila­asioita ja kuinka aktivistit voisivat kohdata paremmin sekä tutustua. Lisäksi ryhmä oli alustavasti keskustellut halusta järjestää liikuntaa, joissa pätisivät turvallisen tilan periaatteiden lisäksi matala kynnys tulla kokeilemaan eri lajeja.

Kaikesta päätellen mustapinkki­toiminta on varsi aktiivista ainakin isoimmissa kaupungeissa ja kiinnostuneita tekijöitä riittää vaikka tuskin niitä vieläkään liikaa on. Päällimmäisenä jäi kuitenkin mieleen omien turvallisten tilojen puuttuminen.

Lauantai-iltana Feminismin intersektionaalisuus -työpajassa pohdittiin feminismejä ja niiden intersektionaalisuuksia vapaasti keskustellen.

Se, miten erilaisiin feminismeihin ja feministeihin tulisi suhtautua herätti vilkasta keskustelua. Toisaalta ymmärrettiin, että esimerkiksi vanhemmat, pitkään naisasiafeminismiä tehneet feministit eivät välttämättä heti ymmärrä vaikkapa sukupuolen moninaisuutta, mutta että heitä pitäisi pyrkiä ymmärtämään ja heidän tapahtumiinsa mennä mukaan järjestämään omaa moninaisuutta esiin tuovaa ohjelmaa. Toisaalta vaadittiin sitä, että tietyn ajan kuluessa jokaisen pitäisi oppia toisia kunnioittavaa puhetta ja uusia asioita. Todettiin myös, että ihmisiä voisi ainakin ohjata tiedonlähteille.

Paljon keskusteltiin myös normeista ja queer-normeista. Esimerkiksi monamoristen suhteiden vähättely queer-piireissä  on sitä samaa, miten polyamorisia kohtaan voi olla ennakkoluuloja.  Queer-normeista mainittiin juuri polyamoristen suhteiden pitäminen parempina kuin monoamoristen sekä ”queer ulkonäkö”, jolla voi saada ”queer-pisteitä”. Seksuaalisten ja emotionaalisten/romanttisten suhteiden politisointia ei pidetty enää nykypäivään kuuluvana, vaan pikemmin yhtenä syrjinnän muotona.  Lopulta keskustelu johti siihen päätelmään, että queer-liikkeen tavoitteena on kaikkinainen normien purkaminen.

Kuukauden blogitekstisarja/touko/kesäkuu: Hanna Storm - INTERSEKTIONAALISTA TOIMINTAA VÄKIVALTAA VASTAAN

(PELKKÄ KIRJOITUS ESIM. ERILAISTEN LUKULAITTEIDEN KÄYTTÄJILLE)

Hanna Storm - Puhe Mustapinkki-blokissa Pirkanmaa Prideilla 11.6.2016

Hyvät Mustapinkki-blokkilaiset, hyvät toverit!

Me tiedämme, miten Pride alkoi ja miksi sitä vietetään. 28. kesäkuuta 1969 aamuyöllä New Yorkin Greenwich Villagessa joukko ihmisiä vastusti poliisin ratsiaa Stonewall Inn -nimisessä baarissa. Nämä ihmiset olivat homoyhteisön sisälläkin marginalisoituja ihmisiä, kuten transihmisiä drag queenejä, butch-lesboja, asunnottomia nuoria, prostituoituja ja rodullistettuja ihmisiä. Vastustus johti mellakoihin, jotka jatkuivat seuraavana iltana sekä uudelleen usean päivän kuluttua. Näiden ihmisten vastarinta ja rohkeus synnyttivät ensimmäiset modernit LGBT-liikkeet ja toimivat esikuvina myöhemmille liikkeille. Lähiviikkoina Greenwich Villagen asukkaat alkoivat esimerkiksi organisoida paikkoja, joissa he voisivat kokoontua vapaasti, vailla pelkoa pidätyksistä ja ratsioista, jotka siis olivat tuolloin varsin yleisiä paikoissa, jotka avasivat ovensa myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluville. Vuosi myöhemmin näiden tapahtumien vuosipäivänä järjestettiin ensimmäiset Pride-marssit New Yorkissa ja Los Angelesissa.

Pride-liikkeen aloittaneista Stonewallin tapahtumista ja siihen liittyvästä hyvin konkreettisesta kapinasta ja vastustuksesta yhteiskunnan sortavia rakenteita kohtaan on kulunut jo miltei puoli vuosisataa. Epäeettisen ja -ekologisen kapitalistisen sateenkaarikrääsän keskellä voi olla vaikea muistaa olevansa muistojuhlassa ja mielenosoituksessa, tai että kyseessä pitäisi olla mielenosoitus. Siksi onkin todella hienoa nähdä meidät kaikki täällä ja tietää, että emme ole unohtaneet, emmekä unohda, tietää että jaksamme jatkaa taistelua yhä meihin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Vaikka iloitsisimme jo saavutetuista voitoista, sen ei tarvitse merkitä historian unohtamista eikä yhä vakavan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvan niin valtiollisen ja rakenteellisen kuin muunkin väkivallan sivuuttamista; niin Suomessa kuin muualla maailmassakin.

Historiankirjoitus ja historiankuvaus ovat keinoja, joilla etuoikeutetut vääristävät ja kaunistelevat mieleisikseen todellisia tapahtumia. Tämä näkyy esimerkiksi Stonewall-elokuvassa, jossa päähenkilönä nähdään valkoinen cishomomies, jota ei todellisuudessa siis ollut ollenkaan olemassa, vaan keskeisiä toimijoita olivat esimerkiksi afroamerikkalainen transnainen Marsha P. Johnson ja transnainen Sylvia Rivera. Sama näkyi viime viikolla naisten äänioikeus 110 vuotta -juhlapuheissa, joissa vaiettiin siitä, että tosiasiassa osa köyhistä naisista sai äänestää vasta 1940-luvulla ja osa esimerkiksi psykiatrisessa laitoshoidossa olevista vasta 1970-luvulla. Valheelliset tarinat muuttuvat helposti tosiksi, ja siksi on ensiarvoisen tärkeää, että me tänään täällä tiedämme, miten Pride alkoi ja juhlimme sitä Stonewallissa mellakoineita kunnioittaen, muistaen keitä he olivat.

Nykyhetkenä Suomessa tarvitaan Mustapinkkiä ja muuta vastaavaa toimintaa, jotka osoittavat yhä räikeät ihmisoikeusloukkaukset yhteisöämme kohtaan. Juridisen sukupuolen vahvistamiseen liittyvä sterilisaatiopakko, transhoitojen vaikea saatavuus, transprosessin keskeyttäminen psyykkisiin sairauksiin vedoten niin sanotulla jäähyllä ja hoitoprosessiin vaikea pääsy ovat muutamia räikeitä esimerkkejä sukupuolen moninaisuuden kirjoon kuuluvien ihmisten ihmisoikeusloukkauksista. Sukupuolen pitäisi olla itsemääräämiskysymys eikä valtion erittäin tarkasti ja väkivaltaisesti säätelemä prosessi, jossa moni joutuu kirjaimellisesti taistelemaan hengestään ja oikeuksistaan. Samoin esimerkiksi nykyinen äitiyslaki on keskeinen puute lapsen oikeuksissa vanhempiinsa, ja vanhempien oikeuksissa hoitaa lastaan täysivaltaisesti myös lain edessä. Mutta kuten olemme huomanneet, valtioiden harjoittama rakenteellinen väkivalta on jotakin, jota meidän on itse vastustettava ja johon meidän on itse puututtava eikä se ilman tätä vastustusta tule muuttumaan ja häviämään. Emme voi luottaa edelleenkään esimerkiksi Suomen hallitukseen, joka ei ole tehnyt juuri muuta kuin pyrkinyt kurjistamaan yhteiskunnan kaikkein heikoimpien asemaa, esimerkiksi lasten, köyhien, mielenterveyskuntoutujien, vammaisten ja maahanmuuttajien (migrants) asemaa. Rasismi on tässä maassa sekä rakenteellista että kanssaihmisten tekemää, mitä rakenteellinen rasismi vain voimistaa. Väkivalta kukoistaa niin kabineteissa kuin kaduillakin, ja se kohdistuu niin ihmisiin, luontoon kuin eläimiinkin.

Hallituksemme (ja monen muun maan hallitusten) toiminta toisaalta osoittaa sen, kuinka paljon ihmisten elämiin vaikuttavat lukuisat risteävät ominaisuudet eli intersektionaalisuus. Esimerkiksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien turvapaikanhakijoiden asemaa ja siihen liittyvää uhkaa hakijoiden lähtömaassa viranomaiset eivät tunnista. Tai kuinka turvatonta on esimerkiksi kulkea kadulla, jos on nainen, rodullistettu ja käyttää huntua. Esimerkkejä on lukuisia. Meidän on huomioitava risteävien ominaisuuksien vaatima taistelu monen asian puolesta yhtä aikaa.

Tilanne maailmassa ja Suomessa voi tällä hetkellä tuntua hyvin toivottomalta. Mutta yhdessä voimme jaksaa paremmin tai ainakin yrittää jaksaa. Muita vaihtoehtoja ei ole. Kuten Stonewallissakin yhteiskunnan marginaaliin sekä silloisen homoyhteisönkin marginaaliin kuuluvat ihmiset uskalsivat ja toimivat. Mitä me sitten voimme tehdä? Yrittää auttaa kaikkia apua tarvitsevia niillä kyvyillä, taidoilla ja mahdollisuuksilla, mitä meillä on, niin paljon kuin jaksamme ja pystymme, eikö vain? Kun joku ei jaksa, hän voi levätä, ja toiset jatkavat, eikö vain? Kun toivoa ei tunnu olevan, voi yrittää keskittyä toimimaan.

Esimerkkejä toiminnasta Suomessa rakenteellista ja muuta väkivaltaa vastaan, intersektionaalisesti ja marginaalien marginaalit huomioonottaen ovat esimerkiksi Mustapinkki-toiminta Prideilla ainakin Tampereella, Turussa ja Helsingissä, Transtukiverkoston toiminta Turussa, muunsukupuolisten kahvihetket Turussa, zine- ja lehtitoiminta, queerfeministiset danceoke-illat, Tampereen Queer-kerho, Queerfeministiset kesäleirit, bändit, kuten täällä soittavat Mustelmia, Stereotypia ja Raivoraittius, vastajulkaistu ensimmäinen suomenkielinen Seksi ja trans -opasvihkonen (Transtukiverkosto ym.) sekä ensi syksynä ensi kertaa Suomessa järjestettävä queer-festivaali Tampere Queer Festival. Nämä kaikki ovat osoittavat, että siellä, missä on tarve jollekin toiminnalle, se on usein aloitettava ja toteutettava itse. Ne inspiroivat ja antavat voimaa taisteluun sekä luovat uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Toivotan oikein hyvää Pride-päivän jatkoa itseni sekä QFemZine – Queeriä ja Feminismiä -julkaisun puolesta! Kiitos!

Kuukauden blogitekstisarja/maaliskuu: Mitja Mankala: ”Kaiken on mentävä” – matkakertomus Fennovoiman vastaiselta protestileiriltä

Mitja Mankala

”Kaiken on mentävä” – matkakertomus Fennovoiman vastaiselta protestileiriltä

Kuvat: Hyökyaalto-blogi ja kirjoittajan omat kuvat

Kesäkuussa 2015 istuin läkähdyttävän kuumassa autossa jossain päin Pohjanmaata ja katselin ikkunasta kauas levittyviä peltoja ja panin merkille kilometrin välein ilmestyviä lestadiolaisten rukoushuoneita. Vieruskaverini painoi reteästi ylinopeutta ja hörppi kahvia pahvimukista. Matkaa oli takana jo useampi tunti ja olimme herkeämättä keskustelleet Fennovoimasta ja sen dystooppisesta ydinvoimalahankkeesta. ”Jengi vaan istuu jossain stadissa juomas kahvia ja puhumassa jostain antikapitalismista ja valtion vastustamisesta, mutta sit ei saa aikaseks lähtee tonne leirille. Siellä voi nousta joka aamu koneelle ja konkreettisesti tehdä jotain asioille”, kuskimme kirosi ja asetti tyhjän kahvimukin juomatelineessä lepäävän tornin jatkoksi.

Vuosien parlamenttipoliittisen verhon takana tapahtuneen kädenväännön jälkeen Fennovoimasta tuli todellisuutta huhtikuussa 2015, kun Lassila & Tikanojan alaisen L&T Biowatti Oy:n koneet jyrisivät yhtenä rivistönä raivaamaan avohakkuuta Pyhäjoen Hankikivenniemelle. Stora Enso oli vetäytynyt hankkeesta imagonsa suojelemiseksi, mutta L&T:tä ei vaikuttanut häiritsevän lainvoimaisen maisematyöluvan puuttuminen ja uhanalaisten merikotkan ja valkoselkätikan pesintäkausi. Tuolloin ensimmäiset aktivistit kiirehtivät paikalle ja pysäyttivät hakkuut kiipeämällä puihin. Helsingissä protestoitiin tunkeutumalla Lassila & Tikanojan päätoimistoon ja myöhemmin polttamalla kaksi firman autoa.

”Nyt ehkä kannattaa peittää naamaa jollain, vartijat tykkää kuvata ihmisiä”, kuski sanoi, mutta jätti itse seuraamatta kehotustaan: oli kuulemma jo hyvä tuttu paikallisten viranomaisten kanssa. Automme kolisi pientä mökkitietä pitkin tiheässä metsikössä Pyhäjoen Hanhikivenniemellä, kunnes eteemme aukesi L&T Biowatti Oy:n luoma näky. Metsä loppui kuin seinään, jonka jälkeen rakenteilla olevien työmaan porttien ja keltakypäräisten vartijoiden takana aukesi lohduton avohakkuu, jossa tukkikasat reunustivat työmaan läpi kulkevaa tietä ja viimeiset tikat koputtelivat yksinään seisovia, käyriä männynrunkoja. Mutta vaikka avohakkuita ei kyetty vastustamaan ajoissa, olivat aktivistit ehtineet puolentoista kuukauden aikana perustamaan vakaan leirin työmaa-alueen sisälle muutaman hehtaarin metsäkaistaleelle.

Pysäytimme auton leirin porteille. Raivatun metsän jäänteistä – oksista ja rungoista – oli varusteltu näyttävä muuri työmaatien reunalle. Muuria koristi kaikkialla puissa roikkuvat ydinvoiman vastaiset banderollit. Nousin autosta ja leirin porteille saapui heti pari balaclavalla ja maastotakilla varustautuneita aktivisteja tarkistamaan tilanteen. Juuri tuona päivänä oli alkanut Joukkovoima vastaan ydinvoima -niminen kaksiviikkoinen kansainvälinen protestileiri ja väkeä saapui ripotellen leiriin jatkuvasti. En ollut elämässäni koskaan aikaisemmin osallistunut vastaavalle leirille, mutta se vaikutti kiintoisalta ja helposti lähestyttävältä. En pettynyt.

Vasta paikan päällä ymmärsi täysin miksi ja mitä vastaan oli tullut taistelemaan. Hanhikivenniemen häikäisevä kauneus kannusti joka päivä jatkamaan. Leirin porteilta alkoi parin hehtaarin metsäalue, jonka ainoa polku oli barrikoitu huolellisesti häätöä varten ja parin männyn latvassa oli Saksan Hambachin metsävaltaukselta innoituksensa saaneita puumajoja. Polku jatkui pienen niemen kärkeen, jossa metsä loppui ja hiekkarannan reunustama Pohjanlahti alkoi horisontin jatkuessa loputtomiin. Myöhemmin tuodessani erään toverin rantaan hän kiteytti maiseman yhdellä lauseella: ”En ole eläissäni nähnyt näin suurta taivasta.” Niemen kärjessä oli myös kaksi mökkiä, joiden omistajat antoivat leiriläisten asua niissä; olihan Fennovoima aikeissa pakkolunastaa ne – julkisuudessa liikkuneista tiedoista poiketen – ilman korvausta. Mökkiläiset kävivät myös aktiivisesti paikalla kyselemässä kuulumisia ja tuomassa kahvia ja pullaa.

”Joku huoltaa, ruokkii ja saunottaa tätä joukkoa!” kauhisteli Oulun poliisipäälikkö Sauli Kuha kesän lopulla poliisin nettisivuilla, mutta poliisi olikin hädissään, kun mitään taustajoukkoa tai varjoissa piileskelevää sponsoria ei löytynyt. Syynä lienee leirin käytännönläheinen tee-se-itse periaate: kaikki tarpeelliset tehtävät jaettiin jokaisen vapaaehtoisuuden ja oma-aloitteisuuden mukaan, suurempaa työtä vaativia asioita varten muodostettiin työryhmiä, jotka saivat itsenäisesti organisoida asiat rullaamaan. Ruokaa ostettiin sen verran kuin kolehdista rahaa irtosi ja loput dyykattiin lähialueiden ruokakauppojen pursuavista roskiksista yöllisillä seikkailuilla. Päivisin istuttiin varpaat rantahiekkaan haudattuina ja syötiin yhteistä vegaanista ateriaa valtavasta kattilasta. Saunakin lämpesi kun ensin vallattiin Fennovoiman omistukseensa ottama mökki ja sen jälkeen haettiin puutavaraa avohakkuualueen risukasoista. Lähes joka ilta istuttiin yhdessä nuotiolla puimassa juonia työmaan pysäyttämiseksi, ilman johtajia tai ylempää tulevia käskyjä. ”Anarkiaa sanan varsinaisessa merkityksessä”, kuten arvon poliisipäälikkö samaisessa kirjoituksessa tuskaili.

Ruokahuollon, rakentelun, saunomisen ja kokemusten jakamisen ohella leirin arkeen kuului tottakai konkreettinen työ myös itse työmaalla. Aikaisin aamulla ryhmä halukkaita marssi porukalla työkoneille ja yksinkertaisesti pysäytti ne niille sijoilleen. Ajan myötä vartijoita ilmaantui lisää ja heidän otteensa kovenivat, mikä tarkoitti yhä useammin kissa ja hiiri -leikkejä ja hämäysliikkeitä. Joka päivä oli jatkuvaa kilpavarustelua: leiriläisten piti olla keltakypäräisiä ovelampia, nopeampia ja joskus myös monilukuisempia. Illalla istuttiin Raahen poliisiasemalla odottamassa kiinniotettujen tovereiden pääsyä vapauteen. Joka päivä Fennovoiman työt viiväistyivät tunnilla, parilla, joskus koko päiväksi. Yrityksen omilla nettisivuilla vannottiin töiden sujuvan aikataulussa, vaikka entisiä lausuntoja eri työvaiheiden suunnitelluista deadlineista poistettiin näkyvistä tai korvattiin uusilla.

Joukkovoima vastaan ydinvoima -leiri eteni ja joka päivä opin uutta ja usein istuin rantakallioilta pohtimassa itseäni ja ympäristöäni. Miksi järjestää tuhat mielenosoitusta jossain Senaatintorilla, kun on mahdollista pysäyttää ydinkatastrofi heti sen syntysijoille kiipeämällä kaivurin päälle tai kahliutumalla maansiirtorekan renkaisiin? Miksi vaivautua organisoimaan 200 ihmistä heiluttamaan plakaatteja poliisin silmien alle, kun sama määrä ihmisiä pystyisi lamaannuttamaan koko työmaan ehkä lopullisesti? Toisaalta on huomioitava myös, että leiri tuskin olisi selvinnyt näin pitkälle ilman erilaisten kampanjoiden tuomaa julkisuutta eikä kaikilla ole mahdollisuutta osallistua leirille tai kaikkeen sen toimintaan monistakin eri syistä johtuen, vaikka halua olisi. Vaikka suora toiminta onkin tyydyttävän tehokasta, on oleellista korostaa myös sakkokassan keräämisen, laki- (ja muun henkisen) tuen tarjoamisen tai informaation ja ajatusten jakamisen tärkeyttä.

Pohdin ensimmäistä putkareissuani. Eräänä iltapäivänä autoin astmakohtausta läpikäyvää toveriani maijan takapenkillä ja katsoin takaikkunasta, kuinka Suomen poliisi lähti ajamaan paikalle saapunutta ambulanssia karkuun. Pelkäsin ja pelkään edelleen sinipukuisten kanssa asioimista niin, että ääneni värisee ja käteni tärisee, mutta Hanhikiven tapahtumien jälkeen en jatkossa ainakaan sorru luottamaan heihin.

Ajattelin leiriämme. Kaikki se mitä olin lukenut ja pohtinut, miten maailman tulisi toimia, konkretisoitui noiden oksista kyhättyjen muurien takana. Kun astui portista sisään, poistui käytännössä Suomen valtion alueelta omaan pieneen utopiaan. Utopiaan, jossa oli aidosti mahdollista suoraan vaikuttaa omaan elinympäristöönsä. Yhteisöön, jota oli kaivannut koko elämänsä kapitalistisen ”tee töitä, osta, kuluta, kuole” -helvetin keskellä.

Fennovoiman ydinvoimalan rakennuslupahakemuksen ehtona oli se, että projektilla on vähintään 60 % kotimainen omistus (vaikkakin ”kotimainen” käännettiin myöhemmin tarkoittamaan EU-alueelta tulevaa omistusta). Rakennuslupahakemus oli määrä jättää tiistaina 30. kesäkuuta kello 16.15 mennessä. Tuona iltapäivänä kauhoin ruokaa pikavauhtia lautaselleni ja juoksin Fennovoimalta vallattuun rantamökkiin eväitteni kanssa. Pakkauduimme suurella joukolla mökin pirttiin katsomaan Olli Rehnin tiedotustilaisuutta pienen läppärin ruudulta. Ihmiset hyssyttelivät toisiaan kuullakseen pienistä kaiuttimista, kaatuuko Fennovoima tänään. Kaikki pidättelivät hengitystään ja kansainväliset toverit yrittivät nähdä suomea puhuvien kasvoilta, mitä elinkeinoministerin sanat tarkoittavat.

Sama Olli Rehn, joka vuotta aikaisemmin oli blogissaan kirjoittanut, miten ”tätä menoa Suomesta uhkaa tulla epäonnistuneiden ydinvoimahankkeiden ulkomuseo”, ilmoitti nyt Fennovoiman jättäneen rakennuslupahakemuksensa. Ongelman ”kotimaisesta” omistuksesta oli ratkaissut kroatialainen Migrit Solarna Energija. Firma osoittautui jo iltaan mennessä venäläiskytköksillä varustetuksi pöytälaatikkofirmaksi. Viranomaiset eivät kuitenkaan olleet yhtä tehokkaita selvitystyössään, ja tällä tempulla Fennovoiman onnistui ostamaan itselleen kuukauden verran lisäaikaa taivutella vastahakoinen Fortum mukaan projektiin. Puoli tuntia tiedotustilaisuuden jälkeen Hanhikivenniemen työmaan vartijat joutuivat lapioimaan työmaatielle ilmestynyttä huussin sisältöä. Seuraavana päivänä alue luovutettiin virallisesti Rosatomille ja sen pitikin olla venäläisten vieraitten saapuessa tyhjä ylimääräisistä häiriötekijöistä. Rosatomin edustajien vierailubussi joutui kuitenkin pysähtymään työmaalle muutamaksi tunniksi ääneikkäiden aktivistien näyttäessä läsnäolonsa alueella.

Tässä vaiheessa olin jo täysin rutinoitunut leirin toimintaan. Tiesin, miten järjestetään blokkaus työmaalla ja kuinka kannattaa ajoittaa paikalta poistuminen jäämättä poliisin haaviin. Tuosta metsäalueesta ja tuulisesta niemestä oli tullut kotini – paikka jota puolustaa. Rosatomin ottaessa avaimet haltuunsa olikin odotettavissa suuremman luokan poliisioperaatiota, mihin reagoimme asiaankuuluvalla tavalla. Mobilisoimme etelästä kaikki tutut paikalle, rakensimme uusia barrikadeja ja varustimme puumajat vesikanistereilla ja purkkiruoalla monen päivän väsytystaistelua varten. Joka aamu heräsimme ennen kuutta odottamaan mellakkapoliisien armeijaa ja jatkamaan rakennustöitä. Valmiustilassa kituminen oli raastavaa: blokkauksiin ei riittänyt enää resursseja, ja pikkuhiljaa ihmisiä alkoi valua etelään pitämään hermolomaa. Omakin psyykeni romahti, kun olin liian kauan katsonut, miten vartijat kurittivat ystäviäni, poliisit sakottivat vailla rakennuslupaa toimineen työmaan pysäyttäneitä tovereitani ja keskimääräiset yöunet olivat parin tunnin luokkaa. Vaikka en vaihtaisi kokemuksiani risumuurien sisäpuolella mihinkään, jouduin silti joka päivä näkemään miten työmaa heti niiden ulkopuolella edistyi. Kotiani uhattiin ja koko Hanhikivenniemen ympäristöä ja maaperää myllättiin kuntoon, jossa metsä ei tulisi enää kasvamaan ennalleen, jos ollenkaan. Se aiheutti minussa vihaa, jonka kanssa oli lopulta mahdotonta elää kovin kauaa. Lähdin leiriltä 5. elokuuta 2015 – samana päivänä kun Fortumin ilmoitettiin osallistuneen korvaamaan viranomaisten viimeinkin hylkäämä Migrit.

Syyskuun puolessa välissä alkoi kuohua. Mellakkavarustein varautunut poliisi aloitti vartiointifirma G4S:n avustuksella Hanhikivenniemen protestileirin tyhjennyksen 15. syyskuuta. Heti seuraavana päivänä iskettiin tukeaan Hanhikivenniemelle osoittaneeseen Squat Venetsiaan Helsingissä häätämällä ja sulkemalla se. Jälleen sitä seuraavana päivänä siniset valot vilkkuivat Helsingin pimenevässä illassa, kun häätöjä vastaan järjestetty mielenosoitus valtasi kaupungin omistaman tilan Kalasatamassa. Valtaajat ilmoittivat solidaarisuusviestinsä Hanhikivelle. Leiri oli saatu pitkälti tyhjennettyä, mutta yhtä puumajassa ollutta aktivistia poliisin ei onnistunut ottaa alas. Syyskuun 19. majailijan ruoka loppui, ja hän ilmoitti aloittavansa nälkälakon määrittämättömäksi ajaksi. Viranomaiset kielsivät muita aktivisteja toimittamasta apua puussa viruvalle toverilleen, jonka seurauksena kolme ihmistä aloitti nälkälakon Fennovoiman toimistolla Pyhäjoella. Puolan Varsovassa aktivistit puolestaan kiipesivät levittämään solidaarisuusbanderollia Suomen suurlähetystön edustalle. Yhdeksän päivän puuvaltauksen jälkeen puun viereen raivattiin ja rakennettiin tie, ja suuren operaation voimin viimeinenkin aktivisti laskettiin puusta alas ja kuljetettiin sairaalaan. Hän pääsi kuitenkin jo samana iltana hyväkuntoisena takaisin tovereidensa luo. Kuukautta myöhemmin leiri perustettiin uudelleen.

Uusi leiri sijaitsee noin neljä kilometriä työmaalta, paikallisen tukijan omistamassa metsässä. Se on täydellinen osoitus siitä, että Fennovoiman vastainen rintama ei ole luovuttamassa. Vaikka osallistujamäärä on ollut pienempi syksyn takaiskujen johdosta, eivät blokkaukset ole vieläkään loppuneet. Työmaalla on valtava maansiirtourakka meneillään, joka on pysäytetty tunneiksi tukkimalla se molemmille kaistoille vallatuilla rekoilla. Sinnikkäät aktivistit ovat rakentaneet leirille uutta infrastruktuuria koko talven Pohjois-Pohjanmaalle tavanomaisissa talvilämpötiloissa. Leiri elää ja hengittää edelleen, juuri nytkin lukiessasi tätä tekstiä.

INFO FENNOVOIMAN VASTAINEN PROTESTILEIRI HANHIKIVENNIEMELLÄ

– perustettiin 22.4.2015

– aloitti alunperin Hyökyaalto-nimisen ympäristötoimintaverkoston alaisena, mutta on häädön jälkeen muuttunut täysin itsenäiseksi ja autonomiseksi

– mukana monia erilaisia toimijoita

– toimintatapoina ollut blokkauksia (työmaan toiminnan estämistä eri tavoin), mielenosoituksia, joissa mukana niin aktivisteja kuin paikallisia, rahankeruuta ja luentoja

– leiri toiminnassa edelleen

– 22.4. alkaa Reclaim the Cape – Niemi haltuun -toimintaviikko

Reclaim the Cape – Niemi haltuun -toimintaviikko 22.4.–1.5.

Toimintaviikkoon on otettu mallia Hambachin metsävaltaukselta, jossa viime elokuussa pysäytettiin EU:n suurin hiilikaivos yli tuhannen ihmisen tunkeutuessa kerralla työmaalle. Huhtikuussa sama on mahdollista Hanhikivellä, Pyhäjoella, kun paljon pienempi työmaa tarvitsee vain murto-osan tuosta tuhannesta ihmisestä lamaantuakseen kokonaan – ehkä lopullisesti. Fennovoima jatkaa kitumistaan reunan partaalla, kun rakennuslupahakemus on edelleen käsittelyssä, ydinjätteen loppusijoituspaikka puuttuu, ruplan kurssi heittelee, pääurakoitsija Titan-2 on jättänyt maksamatta palkkoja voimalan työntekijöille ja julkinen mielipide on kääntynyt projektia vastaan. Kaiken kaikkiaan koko ydinvoiman tulevaisuus Suomessa riippuu Fennovoimasta, jonka perustuksia ei ole vielä edes rakennettu. 

Taistelu jatkuu!

Alas Fennovoima-Rosatom!

Loppu ydinvoimalle!

fennovoima.no.com

Mitja Mankala on nimimerkki.

Kirjoittaja on viettänyt protestileirillä aikaa lähes kaksi kuukautta, vaikka toisinaan viihtyy paremmin kuivissa ja lämpimissä vaatteissa kaakaokupposen äärellä kissoja rapsuttelemassa.

---