Kuukauden blogiteksti/marraskuu/Blogtext of the month/November: hanna storm pohdintoja/reflections/osa 0/part 0

pohdintoja / reflections

osa 0 / part 0

 

yöllä pahat ajatukset saavat minut / at night bad thoughts will get me

Kuukauden blogitekstisarja/heinäkuu: Hanna Storm & Claes Grönroos - Otteita Mustasta Pispalasta 2016

http://mustapispala.net/

Ohjelmakuvaukset:

http://mustapispala.net/index.php/ohjelma/

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Otteita Mustasta Pispalasta 2016

QFemZinen toinen Musta Pispala oli jälleen hieno kokemus. Sisällöllisesti rikkaat työpajat sekä ylipäätään toimivat järjestelyt takasivat hyvät keskustelut, kokemusten vaihdon ja tutustumisen uusiin ihmisiin ja ajatuksiin. Seuraavassa muutamia poimintoja ohjelmasta.

Perjantaina Traumojen syntymisen ehkäiseminen -työpajassa käytiin läpi potentiaalisesti traumatisoivia tilanteita, niihin liittyviä vaiheita sekä tapoja, joilla mahdollisten traumojen syntyä voidaan ehkäistä. Potentiaalisesti traumatisoivia tilanteita on monenlaisia, kuten fyysisen väkivallan kohteeksi joutuminen, psyykkisesti kuormittava tilanne tai se, että joutuu todistamaan, kun jollekin toiselle tehdään väkivaltaa. Tärkeää on muistaa, että ihmiset reagoivat eri tilanteisiin eri tavalla eikä koskaan voi varmasti tietää, mikä tilanne on kellekin traumatisoiva ja mikä ei. Samantyyppiset tilanteet voivat myös eri kerroilla vaikuttaa eri tavoin.

Keskustelussa puhuttiin paljon siitä, kuinka ihmisistä tulisi huolehtia potentiaalisesti traumaattisten tilanteiden jälkeen – myös heistä, jotka eivät ole ystäviä tai läheisiä. Aktioiden jatkamista pohdittaessa kannattaa muistaa, että jos joku voi huonosti, hänen pitäisi saada apua mahdollisimman pian: traumaattiset tapahtumat voivat mahdollisesti vaikuttaa hänen koko myöhempään elämäänsä. Anarkistista toimintaa ylipäätään kuvaa osittain traumojen toistuminen jopa sukupolvesta toiseen. Tämän ehkäisemiseksi traumojen ehkäisemiseen ja purkamiseen pitäisi panostaa ja tärkeää olisi myös, että kaikki pyrkivät ottamaan vastuuta tästä.

Lauantaina Mustapinkki Pispala esittää: Transihmiset ja järjestelmä  -työpajassa puhuttiin virallisista transhoidoista Suomessa sekä siitä, mitä tehdä jos syystä tai toisesta terveydenhoitojärjestelmä kieltää hoidot joksikin aikaa tai kokonaan.

Ilman terveydenhoitojärjestelmän tukea on mahdollista muuttaa nimensä joko virallisesti tai yksinkertaisesti alkamalla käyttää jotakin toista nimeä. Samoin joitakin plastiikkakirurgisia toimenpiteitä sekä laserkarvanpoistoa voi teettää yksityisellä puolella sekä kosmetologeilla. Jotkin hakeutuvat hoitoihin myös ulkomaille kuten Viroon ja Thaimaahan. Monet näistä vaativat tietoa ja kontakteja sekä runsaasti henkilökohtaisia voimavaroja.

Keskustelussa nostettiin esiin myös anarkistisia näkökulmia: sosiaalinen ulottuvuus ja hyvä tuki voi joillekin olla tärkeämpi kuin cisteemiin sopiminen. Tai yhteiskunnan muuttaminen voi tuntua tärkeämmältä kuin itsen muuttaminen. Näissä näkökulmissa on kuitenkin aina huomioitava kunkin dysforian voimakkuus: jos dysforia on voimakasta, yhteisön tuki ei riitä, vaan henkilö tarvitsee sukupuolenkorjaushoitoja.

Pohdittiin myös sitä, voisiko erilaista tietotaitoa hankki itse ja käyttää sitä sitten cisteemin ulottumattomissa. Tai onko anarkisteille ylipäätään merkitystä juridisella sukupuolella? Entä voiko cisteemiltä ylipäätään odottaa liikoja? Helposti voi tuntua siltä, että toisaalla on huono ja toimimaton järjestelmä, joka sortaa transsukupuolisia, toisaalta taasen hoitojen itse toteuttaminen vaatii rahaa ja voimavaroja eikä kaikkea voi tehdä itse. Silti omien verkostojen ja keinojen kehittämistä pidettiin ensiarvoisen tärkeinä.

Lauantaina Mustapinkki Pispala esittää: Mustapinkki järjestäytyminen -työpaja keräsi paikalle runsaasti asiasta kiinnostuneita aktivisteja. Alun esittelykierroksen jälkeen kävi selväksi, että monella oli jo meneillään tai kehitteillä erilaisia projekteja. Nekin, joilla ei tällä hetkellä ollut mitään työn alla, olivat kiinnostuneita löytämään itselleen projekteja, joissa voisivat hyödyntää omaa osaamistaan sekä tutustua muihin aktivisteihin projektien lomassa.

Konkreettisen tekemisen lisäksi moni halusi tutustua muihin samoista asioista kiinnostuneisiin. Esiin nostettiin muun muassa se, että vaikka skene on suhteellisen pieni, se ei automaattisesti tarkoita, että samanhenkisiin ihmisiin törmäisi jatkuvasti edes omassa kotikaupungissaan. Ratkaisuna tähän ongelmaan oli monen mielestä turvallisen tilan löytyminen, jossa tapaamiset ja esimerkiksi yleinen hengailu olisi mahdollista järjestää. Turussa tällaiseksi paikaksi on muodostunut Kirjakahvila mutta esimerkiksi Tampereella ja Helsingissä tällaista paikka ei tunnu löytyvän. Tampereella tilaa etsitään aktiivisesti mutta toistaiseksi tilanne on edelleen avoin.

Yleisen keskustelun jälkeen työpaja jakaantui kaupungeittain pohtimaan kuinka mustapinkkiä sanomaa voisi edistää lokaalisti. Lopulta ryhmä jakaantui Tampereen ja Helsingin pienryhmiin. Tampereen pienryhmän jäsenten projektit ovat edenneet siihen pisteeseen, että ryhmä mietti etenkin kuinka he voisivat löytää tapoja hengailla ja tutustua ihmisiin. Tila­asiat nousivat edelleen esiin. Lopulta ryhmä päätyi valitsemaan viestisovelluksen kokeilun, jolla he yrittävät parantaa keskinäistä yhteydenpitoaan tulevaisuudessa. Helsingin ryhmä oli tamperelaisten tapaan pohtinut tila­asioita ja kuinka aktivistit voisivat kohdata paremmin sekä tutustua. Lisäksi ryhmä oli alustavasti keskustellut halusta järjestää liikuntaa, joissa pätisivät turvallisen tilan periaatteiden lisäksi matala kynnys tulla kokeilemaan eri lajeja.

Kaikesta päätellen mustapinkki­toiminta on varsi aktiivista ainakin isoimmissa kaupungeissa ja kiinnostuneita tekijöitä riittää vaikka tuskin niitä vieläkään liikaa on. Päällimmäisenä jäi kuitenkin mieleen omien turvallisten tilojen puuttuminen.

Lauantai-iltana Feminismin intersektionaalisuus -työpajassa pohdittiin feminismejä ja niiden intersektionaalisuuksia vapaasti keskustellen.

Se, miten erilaisiin feminismeihin ja feministeihin tulisi suhtautua herätti vilkasta keskustelua. Toisaalta ymmärrettiin, että esimerkiksi vanhemmat, pitkään naisasiafeminismiä tehneet feministit eivät välttämättä heti ymmärrä vaikkapa sukupuolen moninaisuutta, mutta että heitä pitäisi pyrkiä ymmärtämään ja heidän tapahtumiinsa mennä mukaan järjestämään omaa moninaisuutta esiin tuovaa ohjelmaa. Toisaalta vaadittiin sitä, että tietyn ajan kuluessa jokaisen pitäisi oppia toisia kunnioittavaa puhetta ja uusia asioita. Todettiin myös, että ihmisiä voisi ainakin ohjata tiedonlähteille.

Paljon keskusteltiin myös normeista ja queer-normeista. Esimerkiksi monamoristen suhteiden vähättely queer-piireissä  on sitä samaa, miten polyamorisia kohtaan voi olla ennakkoluuloja.  Queer-normeista mainittiin juuri polyamoristen suhteiden pitäminen parempina kuin monoamoristen sekä ”queer ulkonäkö”, jolla voi saada ”queer-pisteitä”. Seksuaalisten ja emotionaalisten/romanttisten suhteiden politisointia ei pidetty enää nykypäivään kuuluvana, vaan pikemmin yhtenä syrjinnän muotona.  Lopulta keskustelu johti siihen päätelmään, että queer-liikkeen tavoitteena on kaikkinainen normien purkaminen.

Kuukauden blogitekstisarja/huhtikuu: Millennium Poster - Rakkauskirje

Millennium Poster (teksti ja rummut: Jussi Reittu; kitara ja tatuointikone Sini Silveri). Millennium Posterin musiikkivideo Rakkauskirje haaveilee enemmästä: talvesta kesänä, lumesta aavikkona, valosta postikorttimaailmassa. Video on kuvattu mini-DV:lle tammikuussa 2016. Musiikki on äänitetty pian sen jälkeen helmikuussa. Siinä on väläykset valosta Pielisjoen yllä, luupattu kasettinauha, haaveilun ja välittämisen maasto ihmisyyden keskellä. Artistit koplaavat ääniä, lyhytelokuvia ja runoutta. Tällä hetkellä he työskentelevät ”kategorisoinnin demonin” muistomerkin parissa.

Millennium Poster (text and drums: Jussi Reittu; guitar and tattoo machine: Sini Silveri). Millennium Poster's music video Rakkauskirje dreams of more: winter as summer, snow as desert, of light in a postcard world. The video is shot on mini-DV in January 2016. The music was recorded shortly after in February. The video consists of glimpses of light above the Pielisjoki river, looped cassette tape and the terrain between dreaming and caring in the middle of humanity. The artists combine sounds, short films and poetry. They are currently working on the memorial for "the demon of categorization". 

soundcloud.com/millennium-poster

Kuukauden blogitekstisarja/maaliskuu: Mitja Mankala: ”Kaiken on mentävä” – matkakertomus Fennovoiman vastaiselta protestileiriltä

Mitja Mankala

”Kaiken on mentävä” – matkakertomus Fennovoiman vastaiselta protestileiriltä

Kuvat: Hyökyaalto-blogi ja kirjoittajan omat kuvat

Kesäkuussa 2015 istuin läkähdyttävän kuumassa autossa jossain päin Pohjanmaata ja katselin ikkunasta kauas levittyviä peltoja ja panin merkille kilometrin välein ilmestyviä lestadiolaisten rukoushuoneita. Vieruskaverini painoi reteästi ylinopeutta ja hörppi kahvia pahvimukista. Matkaa oli takana jo useampi tunti ja olimme herkeämättä keskustelleet Fennovoimasta ja sen dystooppisesta ydinvoimalahankkeesta. ”Jengi vaan istuu jossain stadissa juomas kahvia ja puhumassa jostain antikapitalismista ja valtion vastustamisesta, mutta sit ei saa aikaseks lähtee tonne leirille. Siellä voi nousta joka aamu koneelle ja konkreettisesti tehdä jotain asioille”, kuskimme kirosi ja asetti tyhjän kahvimukin juomatelineessä lepäävän tornin jatkoksi.

Vuosien parlamenttipoliittisen verhon takana tapahtuneen kädenväännön jälkeen Fennovoimasta tuli todellisuutta huhtikuussa 2015, kun Lassila & Tikanojan alaisen L&T Biowatti Oy:n koneet jyrisivät yhtenä rivistönä raivaamaan avohakkuuta Pyhäjoen Hankikivenniemelle. Stora Enso oli vetäytynyt hankkeesta imagonsa suojelemiseksi, mutta L&T:tä ei vaikuttanut häiritsevän lainvoimaisen maisematyöluvan puuttuminen ja uhanalaisten merikotkan ja valkoselkätikan pesintäkausi. Tuolloin ensimmäiset aktivistit kiirehtivät paikalle ja pysäyttivät hakkuut kiipeämällä puihin. Helsingissä protestoitiin tunkeutumalla Lassila & Tikanojan päätoimistoon ja myöhemmin polttamalla kaksi firman autoa.

”Nyt ehkä kannattaa peittää naamaa jollain, vartijat tykkää kuvata ihmisiä”, kuski sanoi, mutta jätti itse seuraamatta kehotustaan: oli kuulemma jo hyvä tuttu paikallisten viranomaisten kanssa. Automme kolisi pientä mökkitietä pitkin tiheässä metsikössä Pyhäjoen Hanhikivenniemellä, kunnes eteemme aukesi L&T Biowatti Oy:n luoma näky. Metsä loppui kuin seinään, jonka jälkeen rakenteilla olevien työmaan porttien ja keltakypäräisten vartijoiden takana aukesi lohduton avohakkuu, jossa tukkikasat reunustivat työmaan läpi kulkevaa tietä ja viimeiset tikat koputtelivat yksinään seisovia, käyriä männynrunkoja. Mutta vaikka avohakkuita ei kyetty vastustamaan ajoissa, olivat aktivistit ehtineet puolentoista kuukauden aikana perustamaan vakaan leirin työmaa-alueen sisälle muutaman hehtaarin metsäkaistaleelle.

Pysäytimme auton leirin porteille. Raivatun metsän jäänteistä – oksista ja rungoista – oli varusteltu näyttävä muuri työmaatien reunalle. Muuria koristi kaikkialla puissa roikkuvat ydinvoiman vastaiset banderollit. Nousin autosta ja leirin porteille saapui heti pari balaclavalla ja maastotakilla varustautuneita aktivisteja tarkistamaan tilanteen. Juuri tuona päivänä oli alkanut Joukkovoima vastaan ydinvoima -niminen kaksiviikkoinen kansainvälinen protestileiri ja väkeä saapui ripotellen leiriin jatkuvasti. En ollut elämässäni koskaan aikaisemmin osallistunut vastaavalle leirille, mutta se vaikutti kiintoisalta ja helposti lähestyttävältä. En pettynyt.

Vasta paikan päällä ymmärsi täysin miksi ja mitä vastaan oli tullut taistelemaan. Hanhikivenniemen häikäisevä kauneus kannusti joka päivä jatkamaan. Leirin porteilta alkoi parin hehtaarin metsäalue, jonka ainoa polku oli barrikoitu huolellisesti häätöä varten ja parin männyn latvassa oli Saksan Hambachin metsävaltaukselta innoituksensa saaneita puumajoja. Polku jatkui pienen niemen kärkeen, jossa metsä loppui ja hiekkarannan reunustama Pohjanlahti alkoi horisontin jatkuessa loputtomiin. Myöhemmin tuodessani erään toverin rantaan hän kiteytti maiseman yhdellä lauseella: ”En ole eläissäni nähnyt näin suurta taivasta.” Niemen kärjessä oli myös kaksi mökkiä, joiden omistajat antoivat leiriläisten asua niissä; olihan Fennovoima aikeissa pakkolunastaa ne – julkisuudessa liikkuneista tiedoista poiketen – ilman korvausta. Mökkiläiset kävivät myös aktiivisesti paikalla kyselemässä kuulumisia ja tuomassa kahvia ja pullaa.

”Joku huoltaa, ruokkii ja saunottaa tätä joukkoa!” kauhisteli Oulun poliisipäälikkö Sauli Kuha kesän lopulla poliisin nettisivuilla, mutta poliisi olikin hädissään, kun mitään taustajoukkoa tai varjoissa piileskelevää sponsoria ei löytynyt. Syynä lienee leirin käytännönläheinen tee-se-itse periaate: kaikki tarpeelliset tehtävät jaettiin jokaisen vapaaehtoisuuden ja oma-aloitteisuuden mukaan, suurempaa työtä vaativia asioita varten muodostettiin työryhmiä, jotka saivat itsenäisesti organisoida asiat rullaamaan. Ruokaa ostettiin sen verran kuin kolehdista rahaa irtosi ja loput dyykattiin lähialueiden ruokakauppojen pursuavista roskiksista yöllisillä seikkailuilla. Päivisin istuttiin varpaat rantahiekkaan haudattuina ja syötiin yhteistä vegaanista ateriaa valtavasta kattilasta. Saunakin lämpesi kun ensin vallattiin Fennovoiman omistukseensa ottama mökki ja sen jälkeen haettiin puutavaraa avohakkuualueen risukasoista. Lähes joka ilta istuttiin yhdessä nuotiolla puimassa juonia työmaan pysäyttämiseksi, ilman johtajia tai ylempää tulevia käskyjä. ”Anarkiaa sanan varsinaisessa merkityksessä”, kuten arvon poliisipäälikkö samaisessa kirjoituksessa tuskaili.

Ruokahuollon, rakentelun, saunomisen ja kokemusten jakamisen ohella leirin arkeen kuului tottakai konkreettinen työ myös itse työmaalla. Aikaisin aamulla ryhmä halukkaita marssi porukalla työkoneille ja yksinkertaisesti pysäytti ne niille sijoilleen. Ajan myötä vartijoita ilmaantui lisää ja heidän otteensa kovenivat, mikä tarkoitti yhä useammin kissa ja hiiri -leikkejä ja hämäysliikkeitä. Joka päivä oli jatkuvaa kilpavarustelua: leiriläisten piti olla keltakypäräisiä ovelampia, nopeampia ja joskus myös monilukuisempia. Illalla istuttiin Raahen poliisiasemalla odottamassa kiinniotettujen tovereiden pääsyä vapauteen. Joka päivä Fennovoiman työt viiväistyivät tunnilla, parilla, joskus koko päiväksi. Yrityksen omilla nettisivuilla vannottiin töiden sujuvan aikataulussa, vaikka entisiä lausuntoja eri työvaiheiden suunnitelluista deadlineista poistettiin näkyvistä tai korvattiin uusilla.

Joukkovoima vastaan ydinvoima -leiri eteni ja joka päivä opin uutta ja usein istuin rantakallioilta pohtimassa itseäni ja ympäristöäni. Miksi järjestää tuhat mielenosoitusta jossain Senaatintorilla, kun on mahdollista pysäyttää ydinkatastrofi heti sen syntysijoille kiipeämällä kaivurin päälle tai kahliutumalla maansiirtorekan renkaisiin? Miksi vaivautua organisoimaan 200 ihmistä heiluttamaan plakaatteja poliisin silmien alle, kun sama määrä ihmisiä pystyisi lamaannuttamaan koko työmaan ehkä lopullisesti? Toisaalta on huomioitava myös, että leiri tuskin olisi selvinnyt näin pitkälle ilman erilaisten kampanjoiden tuomaa julkisuutta eikä kaikilla ole mahdollisuutta osallistua leirille tai kaikkeen sen toimintaan monistakin eri syistä johtuen, vaikka halua olisi. Vaikka suora toiminta onkin tyydyttävän tehokasta, on oleellista korostaa myös sakkokassan keräämisen, laki- (ja muun henkisen) tuen tarjoamisen tai informaation ja ajatusten jakamisen tärkeyttä.

Pohdin ensimmäistä putkareissuani. Eräänä iltapäivänä autoin astmakohtausta läpikäyvää toveriani maijan takapenkillä ja katsoin takaikkunasta, kuinka Suomen poliisi lähti ajamaan paikalle saapunutta ambulanssia karkuun. Pelkäsin ja pelkään edelleen sinipukuisten kanssa asioimista niin, että ääneni värisee ja käteni tärisee, mutta Hanhikiven tapahtumien jälkeen en jatkossa ainakaan sorru luottamaan heihin.

Ajattelin leiriämme. Kaikki se mitä olin lukenut ja pohtinut, miten maailman tulisi toimia, konkretisoitui noiden oksista kyhättyjen muurien takana. Kun astui portista sisään, poistui käytännössä Suomen valtion alueelta omaan pieneen utopiaan. Utopiaan, jossa oli aidosti mahdollista suoraan vaikuttaa omaan elinympäristöönsä. Yhteisöön, jota oli kaivannut koko elämänsä kapitalistisen ”tee töitä, osta, kuluta, kuole” -helvetin keskellä.

Fennovoiman ydinvoimalan rakennuslupahakemuksen ehtona oli se, että projektilla on vähintään 60 % kotimainen omistus (vaikkakin ”kotimainen” käännettiin myöhemmin tarkoittamaan EU-alueelta tulevaa omistusta). Rakennuslupahakemus oli määrä jättää tiistaina 30. kesäkuuta kello 16.15 mennessä. Tuona iltapäivänä kauhoin ruokaa pikavauhtia lautaselleni ja juoksin Fennovoimalta vallattuun rantamökkiin eväitteni kanssa. Pakkauduimme suurella joukolla mökin pirttiin katsomaan Olli Rehnin tiedotustilaisuutta pienen läppärin ruudulta. Ihmiset hyssyttelivät toisiaan kuullakseen pienistä kaiuttimista, kaatuuko Fennovoima tänään. Kaikki pidättelivät hengitystään ja kansainväliset toverit yrittivät nähdä suomea puhuvien kasvoilta, mitä elinkeinoministerin sanat tarkoittavat.

Sama Olli Rehn, joka vuotta aikaisemmin oli blogissaan kirjoittanut, miten ”tätä menoa Suomesta uhkaa tulla epäonnistuneiden ydinvoimahankkeiden ulkomuseo”, ilmoitti nyt Fennovoiman jättäneen rakennuslupahakemuksensa. Ongelman ”kotimaisesta” omistuksesta oli ratkaissut kroatialainen Migrit Solarna Energija. Firma osoittautui jo iltaan mennessä venäläiskytköksillä varustetuksi pöytälaatikkofirmaksi. Viranomaiset eivät kuitenkaan olleet yhtä tehokkaita selvitystyössään, ja tällä tempulla Fennovoiman onnistui ostamaan itselleen kuukauden verran lisäaikaa taivutella vastahakoinen Fortum mukaan projektiin. Puoli tuntia tiedotustilaisuuden jälkeen Hanhikivenniemen työmaan vartijat joutuivat lapioimaan työmaatielle ilmestynyttä huussin sisältöä. Seuraavana päivänä alue luovutettiin virallisesti Rosatomille ja sen pitikin olla venäläisten vieraitten saapuessa tyhjä ylimääräisistä häiriötekijöistä. Rosatomin edustajien vierailubussi joutui kuitenkin pysähtymään työmaalle muutamaksi tunniksi ääneikkäiden aktivistien näyttäessä läsnäolonsa alueella.

Tässä vaiheessa olin jo täysin rutinoitunut leirin toimintaan. Tiesin, miten järjestetään blokkaus työmaalla ja kuinka kannattaa ajoittaa paikalta poistuminen jäämättä poliisin haaviin. Tuosta metsäalueesta ja tuulisesta niemestä oli tullut kotini – paikka jota puolustaa. Rosatomin ottaessa avaimet haltuunsa olikin odotettavissa suuremman luokan poliisioperaatiota, mihin reagoimme asiaankuuluvalla tavalla. Mobilisoimme etelästä kaikki tutut paikalle, rakensimme uusia barrikadeja ja varustimme puumajat vesikanistereilla ja purkkiruoalla monen päivän väsytystaistelua varten. Joka aamu heräsimme ennen kuutta odottamaan mellakkapoliisien armeijaa ja jatkamaan rakennustöitä. Valmiustilassa kituminen oli raastavaa: blokkauksiin ei riittänyt enää resursseja, ja pikkuhiljaa ihmisiä alkoi valua etelään pitämään hermolomaa. Omakin psyykeni romahti, kun olin liian kauan katsonut, miten vartijat kurittivat ystäviäni, poliisit sakottivat vailla rakennuslupaa toimineen työmaan pysäyttäneitä tovereitani ja keskimääräiset yöunet olivat parin tunnin luokkaa. Vaikka en vaihtaisi kokemuksiani risumuurien sisäpuolella mihinkään, jouduin silti joka päivä näkemään miten työmaa heti niiden ulkopuolella edistyi. Kotiani uhattiin ja koko Hanhikivenniemen ympäristöä ja maaperää myllättiin kuntoon, jossa metsä ei tulisi enää kasvamaan ennalleen, jos ollenkaan. Se aiheutti minussa vihaa, jonka kanssa oli lopulta mahdotonta elää kovin kauaa. Lähdin leiriltä 5. elokuuta 2015 – samana päivänä kun Fortumin ilmoitettiin osallistuneen korvaamaan viranomaisten viimeinkin hylkäämä Migrit.

Syyskuun puolessa välissä alkoi kuohua. Mellakkavarustein varautunut poliisi aloitti vartiointifirma G4S:n avustuksella Hanhikivenniemen protestileirin tyhjennyksen 15. syyskuuta. Heti seuraavana päivänä iskettiin tukeaan Hanhikivenniemelle osoittaneeseen Squat Venetsiaan Helsingissä häätämällä ja sulkemalla se. Jälleen sitä seuraavana päivänä siniset valot vilkkuivat Helsingin pimenevässä illassa, kun häätöjä vastaan järjestetty mielenosoitus valtasi kaupungin omistaman tilan Kalasatamassa. Valtaajat ilmoittivat solidaarisuusviestinsä Hanhikivelle. Leiri oli saatu pitkälti tyhjennettyä, mutta yhtä puumajassa ollutta aktivistia poliisin ei onnistunut ottaa alas. Syyskuun 19. majailijan ruoka loppui, ja hän ilmoitti aloittavansa nälkälakon määrittämättömäksi ajaksi. Viranomaiset kielsivät muita aktivisteja toimittamasta apua puussa viruvalle toverilleen, jonka seurauksena kolme ihmistä aloitti nälkälakon Fennovoiman toimistolla Pyhäjoella. Puolan Varsovassa aktivistit puolestaan kiipesivät levittämään solidaarisuusbanderollia Suomen suurlähetystön edustalle. Yhdeksän päivän puuvaltauksen jälkeen puun viereen raivattiin ja rakennettiin tie, ja suuren operaation voimin viimeinenkin aktivisti laskettiin puusta alas ja kuljetettiin sairaalaan. Hän pääsi kuitenkin jo samana iltana hyväkuntoisena takaisin tovereidensa luo. Kuukautta myöhemmin leiri perustettiin uudelleen.

Uusi leiri sijaitsee noin neljä kilometriä työmaalta, paikallisen tukijan omistamassa metsässä. Se on täydellinen osoitus siitä, että Fennovoiman vastainen rintama ei ole luovuttamassa. Vaikka osallistujamäärä on ollut pienempi syksyn takaiskujen johdosta, eivät blokkaukset ole vieläkään loppuneet. Työmaalla on valtava maansiirtourakka meneillään, joka on pysäytetty tunneiksi tukkimalla se molemmille kaistoille vallatuilla rekoilla. Sinnikkäät aktivistit ovat rakentaneet leirille uutta infrastruktuuria koko talven Pohjois-Pohjanmaalle tavanomaisissa talvilämpötiloissa. Leiri elää ja hengittää edelleen, juuri nytkin lukiessasi tätä tekstiä.

INFO FENNOVOIMAN VASTAINEN PROTESTILEIRI HANHIKIVENNIEMELLÄ

– perustettiin 22.4.2015

– aloitti alunperin Hyökyaalto-nimisen ympäristötoimintaverkoston alaisena, mutta on häädön jälkeen muuttunut täysin itsenäiseksi ja autonomiseksi

– mukana monia erilaisia toimijoita

– toimintatapoina ollut blokkauksia (työmaan toiminnan estämistä eri tavoin), mielenosoituksia, joissa mukana niin aktivisteja kuin paikallisia, rahankeruuta ja luentoja

– leiri toiminnassa edelleen

– 22.4. alkaa Reclaim the Cape – Niemi haltuun -toimintaviikko

Reclaim the Cape – Niemi haltuun -toimintaviikko 22.4.–1.5.

Toimintaviikkoon on otettu mallia Hambachin metsävaltaukselta, jossa viime elokuussa pysäytettiin EU:n suurin hiilikaivos yli tuhannen ihmisen tunkeutuessa kerralla työmaalle. Huhtikuussa sama on mahdollista Hanhikivellä, Pyhäjoella, kun paljon pienempi työmaa tarvitsee vain murto-osan tuosta tuhannesta ihmisestä lamaantuakseen kokonaan – ehkä lopullisesti. Fennovoima jatkaa kitumistaan reunan partaalla, kun rakennuslupahakemus on edelleen käsittelyssä, ydinjätteen loppusijoituspaikka puuttuu, ruplan kurssi heittelee, pääurakoitsija Titan-2 on jättänyt maksamatta palkkoja voimalan työntekijöille ja julkinen mielipide on kääntynyt projektia vastaan. Kaiken kaikkiaan koko ydinvoiman tulevaisuus Suomessa riippuu Fennovoimasta, jonka perustuksia ei ole vielä edes rakennettu. 

Taistelu jatkuu!

Alas Fennovoima-Rosatom!

Loppu ydinvoimalle!

fennovoima.no.com

Mitja Mankala on nimimerkki.

Kirjoittaja on viettänyt protestileirillä aikaa lähes kaksi kuukautta, vaikka toisinaan viihtyy paremmin kuivissa ja lämpimissä vaatteissa kaakaokupposen äärellä kissoja rapsuttelemassa.

---

Kuukauden blogitekstisarja/helmikuu: Aamu Aurora: LÄSKI! – VAKAVAA ASIAA HUUMORIN SIIVIN

Aamu Aurora

LÄSKI! – VAKAVAA ASIAA HUUMORIN SIIVIN

Kuten varmaan monilla, olivat omatkin odotukseni korkealla mennessäni katsomaan Raisa Omaheimon ja työryhmän LÄSKI! Rasvainen monologi lihavuudesta -näytelmää teatteri Takomoon tammikuussa. Lihavuus, keho ja ulkonäkö ovat aiheita, jotka koskettavat erityisesti naisia ja naisoletettuja yhteiskunnassamme, ja tottakai yhä enenevässä määrin kaikkia. Ei omakaan suhteeni vartalooni ole ihan ongelmaton. Olen kärsinyt syömishäiriöistä, laihduttanut, lihonut ja laihtunut sekä kohannut kehooni liittyvää arvostelua ja pilkkaa. Niin lievä ylipaino, laihuus kuin normaalipainokin voivat olla kritiikin kohteita, kun ulkonäön odotetaan olevan jotakin muuta. Olen kokenut paljon seksuaalista häirintää ulkonäköni vuoksi kuten monet naiset ovat. Toisaalta ruumiini antaa minulle runsaasti hyviä kokemuksia; se on minulle työväline, jolla toteutan itseäni laulaessani, tanssiessani tai näytellessäni. Teen taidemallin töitä, joissa olen useimmiten alasti, ja pidän siitä. Rakastan tekemisiäni, vaikka tavalla tai toisella nekin ovat osa ulkonäön ja kauneuden maailmaa, jossa kritisoitavaa riittää. Minusta jokainen voi yksilöllisesti määritellä mitä pitää kauniina, muodostaa jonkin mielipiteen itsestään, jota ulkoisella olemuksellaan heijastelee. LÄSKI! pureutui tähän kaikkeen.

Alussa selvisi, että kyse on stand-up-tyyppisestä esityksestä. Käsiohjelmassa puhutaan "monologista", ja etukäteen olin lukenut "Päähenkilö tuo kokemuksensa lavalle"-tyyppisiä kuvauksia esityksestä. En ole erityinen stand up -fani, koska usein sekin on näyttäytynyt valkoisten keski-ikäisten miesten kenttänä, eivätkä vitsit osu eivätkä uppoa. Olikin virkistävää todeta, että lajista löytyy myös kiinnostavampia variaatioita kuten LÄSKI! Teatteri ja elokuva ovat minulle taianomainen ideoiden ja kauneuden maailma, jossa kaikki on mahdollista. Olen klassisen koulutuksen saanut laulaja, työskennellyt musiikkiteatterissa ja oopperassa. Pidän baletista, burleskista, itämaisesta tanssista eri lajeineen, ylipäätään näyttämöstä, joka tapahtumineen kohoaa arjen yläpuolelle.

Odotin LÄSKI!-esitykseltä räjäyttävää kritiikkiä painoihanteita kohtaan, ihanteita, joiden mukaan jokaisen pitäisi olla laiha. Vuosia olen ihaillut laulaja Beth Dittoa, joka on paitsi mahtava laulaja, myös cool ja läski. Ditto mainitaan käsiohjelmassa, hyvä kiva! Ennen teatterisaliin menoa katselen seinillä kuvia esityksestä. Ne näyttävät kauniilta, utuisilta.

Lavalle astuu mikrofonin varteen kookas, lyhyttukkainen, suurisilmäinen ja matalaääninen nainen, joka on suurimman osan esityksestä hauska. Hän kertoo olevansa pitkä, sitähän näyttämö tai valokuva ei paljasta, etenkin jos esiintyjä on yksin. Jutut ja tarinat ovat omakohtaisia, kuten esitteessä sanotaan ”tosia”. Tietenkin näyttämöllä kyseessä on aina osatotuus, se, mitä halutaan näyttää. Valokuvalla on raaminsa. Omaheimo kertoo kehosyrjinnästä monissa eri paikoissa: vaateostoksilla, kunto- ja joogasalilla, treffeillä, netissä. Lisäksi hän kertoo äidistä, joka laihduttaa. Esimerkit koskettavat, erityisesti äitiä koskeva, tosin lyhyeksi jäävä, osuus.

En ole itse ollut niin lihava, etten olisi saanut turvavyötä kiinni lentokoneessa, siihen en voi samaistua, mutta koen syvää myötätuntoa. Huomaan, että vaikka painoa ja ulkonäköä koskevat asiat ovat runnelleet omaakin elämääni, ovat ne erilaisia kuin näytelmässä kuvatut lihavan kokemukset. Minulla on vaikeuksia hahmottaa ruumiini kokoa, ja peilistäni saattaa näkyä "valaanruho", vaikka olisin hoikka tai "normaalikokoinen", mitä se tarkoittaakaan. Omaheimokin kertoo kärsineensä syömishäiriöistä, ja toipuneensa niistä. Eräässä kohtaa esitystä hän venyttää entisien, suurempikokoisten housujensa kaulusta, ja kertoo laihtuneensa 30 kiloa. Tällaista en ajatellut näkeväni, luulin että esityksessä sanottaisiin haista paska laihdutukselle. Mutta tämä kertoo juuri siitä, kuinka läpitunkevaa laihdutus yhteiskunnassamme on. Lihavuus on "epäterveellistä", eikä kannata. Minua hieman ihmetyttää läskivitsit, joille yleisö nauraa. Läskihän saa kertoa läskivitsejä, mutta eikö se ole juuri tyypillistä puolustuskäytöstä? Itsestään pitää tehdä vitsi ennen kuin muut ehtivät. Läskivitsit eivät naurata minua yhtään. Lopulta päähenkilö kuiskailee vitsejä pimeässä kulmassa pieneen nitisevään tuoliinsa painuneena, ja loppu yleisökin hiljenee ja myötäahdistuu.

Miljoonat tuhlaavat rahansa ja aikansa laihdutusbisnekseen ja pettyvät. Jo lapsetkin laihduttavat. Jos huumori suurimmalle osalle katsojia toimi laihduttamisen kritiikkinä, hyvä. Esitys herättää minussa suurta sympatiaa, välillä kyllästymistäkin. Balettimaailmaa irvaillaan taas, päähenkilö pukeutuu tyllihameeseen, sahaa videossa moottorisahalla kahtia tuolin, johon ei meinaa mahtua istumaan, valelee sen bensalla ja sytyttää tuleen. Syntikkaversio Tsaikovskin Joutsenlammesta soi taustalla. Mielestäni tehokkaampaa olisi ollut käyttää alkuperäistä orkesterisävellystä, kuten Black Swan -elokuvassa, joka näytti balettimaailman hulluuden.  Äänisuunnittelu on ammattimaisen hyvää, konemainen miesääni kylmäävä, mutta välistä musiikkiväännökset saavat kauneudenystävän vääntelehtimään, mikä lienee tarkoituskin?

LÄSKI! nostaa esille todella tärkeän aiheen. Toivon mukaan se lisää kehopositiivisuutta sekä monimuotoisten vartaloiden hyväksyntää. Mielestäni aiheesta saisi kuitenkin tehtyä kestävämpääkin draamaa. Esityksessä on realismia ja naiiviutta, joka rikkoo ensin hienosti luodun teatterin illuusion. Käsiohjelmassa kuvaillut todet dialogit ja tapahtumat muuttuvat dramatisoiduiksi muistoiksi kipeästä menneisyydestä. Päähenkilö on yksinäisyydestä kärsivä lihava, mutta toteaakin "myöhemmin löytyneen kumppaneita jotka kunnioittavat häntä", mitä ei valitettavasti avattukaan enempää. Lausahdus vähensi roolihahmon todentuntuisuutta ja latisti draamaa. LÄSKI! kuuluu "asia on tärkein"-esityksiin, ja lunastaa sellaisena paikkansa. Valtamedian kiinnostus näytelmää kohtaan on ollut suuri, ja ihmiset ovat avautuneet kokemastaan painosyrjinnästä. Teatteriesitys voi siis olla myös tällainen pitkä puheenvuoro. Perinteinen tarina pystyy mielestäni kuitenkin esittämään asiat ja ehkäpä perehtymään niiden syihin vieläkin tehokkaammin.

 

Käsiohjelman runossa kerrotaan "Täydellisestä maailmasta" jossa "jokainen läski olisi onnellinen läski, jokainen olisi riittävä eikä yhdenkään äidin tai isän tarvitsisi laihduttaa". Kuulostaa kyllä ihanalta. Maailma vaan on tällaisesta vielä kaukana; tulemme edelleen toimeen todellisuudessa, jossa missikisat, bikinimainokset ja treenatut "ihannevartalot" ympäröivät meitä mediassa, viihteessä ja taiteessa. Ystävien ja terapiaryhmien kehopositiivinen kupla ei suojaa tältä kaikelta täysin. Ulkona kadulla kävellessä tulee vastaan se idiootti, joka haukkuu läskiksi ja myös se, joka kehuu ulkonäköä, jos se vastaa kauneusihanteita. Tuntemattomien ulkonäön suora kommentointi julkisessa tilassa näyttäisi myös olevan lisääntymässä, kuten Raisa Omaheimokin toteaa haastatteluissaan. Internetin myötä sananvapaus on korostunut ja ihmiset ovat entistä suorapuheisempia ja hyökkäävämpiä tuntemattomiakin kohtaan.

Itse koen oloni paremmaksi hyväksymällä erilaiset vartalot, ja niin laihduttajat kuin ei-laihduttajatkin. Täydellistä onnelaa maailmasta tuskin saamme. Jos joku saavuttaa tyytyväisyyden vartaloonsa harrastamalla fitnessiä, sallittakoon se hänelle. Jos joku haluaa olla läski, niin hienoa! Ulkonäön muokkaus kaikkine variaatioineen on mielestäni oikeus. Maailma on epätäydellinen, mutta hyväksymällä muut on siinä edes hieman helpompi olla. "Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet" hokevat usein ihmiset, jotka hyväksyvät sinut millaisena he sinut näkevät eivätkä todellakaan ole kiinnostuneita kuulemaan, mitä mieltä itsestäsi olet. Oikeasti toista kunnioittaa arvostaessaan hänen näkemystään itsestään. LÄSKI! hakee hyväksyntää lihavuudelle, mikä on tärkeää. Se näyttää kuinka valmiina syötettyjen kauneus- tai terveysihanteiden takana ovat markkinat, jotka haluavat tehdä tuotteistaan tärkeitä ja viedä rahamme. Tuotteita ei löydy jos ei sovi muottiin. Rakkaus, myötätunto ja kunnioitus ovat kuitenkin ilmaisia jaettavaksi vaatimuksiltaan kovenevassa maailmassa. Kauneuden voimme määritellä ihan itse.

Kuukauden blogitekstisarja/joulukuu: Sinikka Repo - Lahja

Blogtext of the Month Series/November: Artemis Kelosaari - Trans-SEXUAL, or on the Utter Disbelief about Non-Straight Trans People