QFZ 1/16 Vammaisuudet/Disabilities has been released!

Julkaisutiedote/Release Notification 28.10.2016

QFEMZINE – QUEERIÄ JA FEMINISMIÄ/QFEMZINE – QUEER AND FEMINISM 2/16

VAMMAISUUDET/DISABILITIES

Esteettömyys- ja intersektionaalisuuskeskustelujen ulottuminen viime vuosina queer/feministisessä aktivismissa koskemaan myös vammaisuuksia herätti meidät ideoimaan tätä numeroa jo vuosi sitten syksyllä. Tiedostamme, että numeromme on aiheiltaan rajallinen ja rajalliselle, pääosin aktivismista, taiteesta ja tieteestä kiinnostuneelle yleisölle suunnattu. Koska yhdessä numerossa voi käsitellä vain rajallisesti näkökulmia rajallisilla tavoilla, toivomme edelleen kirjoituksia ja kuvituksia vammaisuuk­sista! Lehtemme itsessään on sekin saavutettavuudeltaan rajallinen. Tätä puutetta paikkaamme osin tarjo­amalla paperilehden kirjoituksista podcastin kuunneltavaksi niille, jotka eivät voi tai jaksa lukea lehteä. Sitaattikorostuksissa otimme huomioon yleisimmät värisokeudet. Haaveenamme on tulevaisuudessa tehdä entistä saavutettavampaa QFemZine-projektia, jossa esimerkiksi kuvailutulkkaus, selkokielisyys ja videoiden tekstitys olisivat osa toimintaamme. Tähän tarvitsemme ja etsimme tekijöitä!

[– –]

Tämän QFemZinen päätoimittaminen on ollut ehkä vaikeinta kautta lehden historian, koska minul­la itselläni on hyvin vähän kokemusta vammaisuuksista, omakohtaisesti ei lainkaan. Oma positioni tällä hetkellä on valkoisen, queerin, erittäin kykenevän ruumiin, korkeasti koulutetun, pienellä rahal­la hyvin toimeentulevan.

[– –]

Olennaisinta vammaisuuksien esiin tuomisessa on mielestäni aito halu ymmärtää se, että kaikki eivät voi tehdä samoja asioita samalla tavalla ja ottaa erilainen kykenevyys oikeasti huomioon esimerkik­si tapahtumien järjestämisessä, hankkia tietoa ja opetella uusia asioita; opetella esimerkiksi toimi­maan tilanteissa, joissa keskustelukumppani puhuu viittomakielellä tulkin välityksellä. Jos sanomme, että emme halua sulkea ketään ulkopuolelle elämässä, tapahtumissa, aktivismissa, taiteessa, tieteessä ja niin edelleen, meidän pitäisi todella toimia siten, että emme tee niin. (Hanna Storm, Pääkirjoitus.)

/

Accessibility and intersectionality discussions have, in recent years, extended to include disabilities in queer/feminist activism which caused us to start planning this issue already last fall. We are aware that our issue is limited and aimed to a limited audience, one that is mostly interested in activism, art and science. Because there are a limited number of angles you can cover in a single issue in limited ways, we are still hoping to receive writings and illustrations about disabilities! Our zine is limited in accessi­bility in itself. To partially cover for this shortcoming we will be offering a podcast of the writings for those who cannot or don’t have the energy to read the printed issue. In highlighting quotes, we con­sidered the most common forms of color blindness. Our dream is to make an even more accessible QFemZine-project in the future, where for example picture interpretation, plain language material and video subtitling would be a part of our actions. We need and seek contributors for this!

[– –]

Editing this particular issue of QFemZine has been the most difficult throughout the history of the zine, because I myself have very little experience about disabilities and none of it personal. At the moment my position is the position of a white, queer, very able-bodied, highly educated and managing well with low income.

[– –]

In my opinion, the essential things about bringing disabilities forth is the genuine desire to understand that not everyone can do same things in the same way, to actually consider different capabilities in, for example, planning events, to acquire information and to learn new things; for example, to learn how to act in situations where the person you’re speaking with is talking in sign language with the help of an interpreter. If we say that we don’t want to exclude anyone in life, events, activism, art, science and so on, we should really act so that we don’t. (Hanna Storm, Editorial.)

Tässä numerossa muun muassa/In this issue (+more)

Vammaisuuksien kirjosta – Hanna Storm

YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva yleissopimus – Hanna Storm

Ihmisiä, esineitä, tiloja erityishuoltopiirin yksikössä – Anna B.

Why Don’t We See Disability Displayed in Celebrational Pride Events – Andrew Gurza

Fighting Stigmas through Radical Vulnerability – Nik Angel Moreno

9 käskyä kohti vähemmän ableististä feminismiä! – Elina Halttunen-Riikonen

”Saisko tapahtumaan esteettömyystiedot?” – Ree Melanen

Do You Need to Fight for the Right to Be a Human Rights Activist? – Biljana Stankovic Lori

Sarjakuvia/Comic strips: Jiipu Uusitalo, Miia Vistilä

Kuvataidetta/Visual art/Numeron taiteilija/Artist of the Issue: Gabriele Gervickaite

Runoja: Sanni Purhonen, Hanna Storm

Etukansi/Front cover: Gabriele Gervickaite

Tähän numeroon liittyvä podcast/Podcast related to this issue: https://qfemzinepodcast.bandcamp.com/

QFemZine 2/16: 68 sivua/pages, väreissä/in colour, 5/6 € (+ postikulut/post fees)

Tiedustelut/Inquires: qfemzine@gmail.com; facebook.com/qfemzine

Kuukauden blogitekstisarja/elokuu: Magdaleena Jakkila & Hilmalyydia - Cismittääkö?

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Magdaleena Jakkila & Hilmalyydia

CISMITTÄÄKÖ?

Entisissä mallaspanimon tiloissa kaikuu aavemaisesti Marlene Dietrichin ääni. ”Ich habe noch einen Koffer in Berlin” soljuu pinttyneiden kaakeleiden, putkien ja galleriatilaksi maalattujen valkoisten seinien ohi. Välillä laulu säestää entistä teollisuustilaa ja välillä kaksimetristä maalausta sidotusta torsosta, välillä herkkiä akvarelleja juhannusniityllä hunnun kanssa tanssahtelevasta henkilöstä. Silmänsä sulkeneen sinisen hahmon luota kaupunkimaisemassa lepäilevään merenneitoon ja valokuvaan, jonka henkilö katsoo näyttelyvierasta suoraan silmiin. Hänelle on ommeltu valkoisin pistoin parta.

Cismittääkö? -taidenäyttely avautui elokuun alussa Lahdessa Malskin tiloissa. Avajaiset olivat osa Lahti Pride -viikkoa ja näyttelyyn osallistumista varten oli avoin haku teemalla sukupuoli, seksuaalisuus ja feminismi. HLGBTIQA+ -yhteisölle on elintärkeää ymmärtää, että feminismi on sitä varten, että se ei ole ainoastaan cisnaisten feminismiä, vaan se ulottuu kaikkien sukupuolten yhdenvertaisuuteen. Koimme Pride-aiheisen taidenäyttelyn näin rajaten merkittäväksi.

Kismittävä cis

Näyttelyn valvojina kävijöiden reaktioiden vastaanottaminen ja tarkkailu oli palkitsevaa. Näyttelyn pitäminen Lahti Priden aikaan toi kävijöitä, jotka eivät muuten välttämättä olisi tulleet taidenäyttelyyn. Samoin näyttelyyn hakeutui taideyleisöä, joka ei välttämättä eksy Pride-tapahtumiin.

Pride-näyttelyn tulee olla poliittisesti tiedostava, vaikka se olisikin karnevalisoitu. Taiteen keinoin voi kertoa eri asioita ja käsitellä jo tuttuja asioita uudella tavalla. Välillä kuva ylittää sanalliset keinot. Näitä kuvia halusimme tuoda esille.

Cissukupuolinen henkilö kokee identifioituvansa syntymässään määriteltyyn sukupuoleen. Näyttelyn nimi on sanaleikki; oletus siitä, että kaikkien kokemus sukupuolesta olisi samanlainen kismittää. Haimme teoksia, jotka toisivat näkyväksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kokemuksia, mutta käsittelisivät myös cisetuoikeutta, jonka tunnistamiseen cissukupuoliset tarvitsevat usein apua. Tietoa ei osata hakea, kun yhteiskunta opettaa, että on olemassa vain binäärinen sukupuolijärjestelmä, ja että kokemus sukupuolesta ei ole tärkeä. Näyttelyssä olemmekin valvojina saaneet todistaa ilahduttavia oivaltamisen hetkiä, hämmennystä, kysymyksiä sekä samastumista; tuossa olen minä!

Kehollisuus

Marlene Dietrichin näyttelytilassa kuuluva musiikki kuuluu Arto Korhosen videoteoksesta Claudia Sings a Song. Kaksikanavaisen videon toisella näytöllä näyttävästi pukeutunut Claudia lipsynckaa kaiuttimena toimivaan puhelimeensa Dietrichin laulua Berliinin metroasemalla. Hän pitää puhelinta kädessään kuin mikrofonia. Juuri laulun päätyttyä laiturille saapuu metro, johon Claudia arvokkaasti lipuu videon häipyessä keltaiseen. Videoteoksen toisella näytöllä pyörii metron ikkunasta kuvattua mustavalkokuvaa kaupungin eri metropysäkeistä. Kuvan päälle ilmestyy kunkin aseman nimi. Puhelimen rosoinen ääni kaikuvalla metron pysäkillä kaikuu nyt puolestaan näyttelytilassa säestäen näyttelyn teoksia.

Musiikki tuntuu lähes kipeältä, ja se muistuttaa itsestään aavemaisesti siirryttäessä eteenpäin vaaleanpunaisilla jalustoilla lepääviin pienikokoisiin veistoksiin. Hanna Makkosen teokset Like A Glove ja I Killed A Unicorn ovat näyttelytilan keskellä ja esittävät veren tahrimaa selkänikamaa ja pajunkissoin vuorattua simpukkaa. Korhosen teoksen musiikki taustalla muistuttaa, että poptaidemaisista teoksista välittyvällä näennäisellä kepeydellä ja värikkyydellä on hintansa.

Timi Kosken maalausta on melkein vaikea katsoa siitä välittyvän kivun vuoksi. Yläosaton hahmo, jolla on rinnat on asettanut kätensä alushousuihin niin, että etusormi tulee ulos sepaluksesta. Maalauksen nimi on Haamukipua. Kehodysforia esiintyy haamukipuilun muodossa, kehonosien itsestäänselvyyden kyseenalaistamisena. Mikä on suhteeni kehooni? Miten kehoani kohtelen? Onko sillä merkitystä? Vartalo on osa identiteettiämme aina sopivuuden tunteesta sen peittämiseen, paljastamiseen, pukemiseen ja toimintoihin. Sukupuoli ei ole kehosidonnainen asia, mutta sekin määrittelee identiteettiämme. Ehkä identiteettimme määrittelee myös kehoamme?

Topi Juntusen maalaukset Paluu I ja Paluu II ovat kuvauksia kehosta. Paluu I -maalauksessa esiintyy neljään osaan jaetulla pinnalla haava ja sen kiinniompelemista. Juntunen kertoo teoksistaan: ”Maalaukset pohjautuvat valokuviin joissa olen dokumentoinut omaan kehooni tulleita haavoja ja ruhjeita. Olen pyrkinyt kuvaamaan ihmiskehoa keskenään ristiriitaisista elementeistä koostuvana kokonaisuutena, jatkuvana tuhoutumisen ja uudelleenrakentumisen prosessina.” Paluu II on puolestaan pirstaloitunut omakuva. Kehoa kuvataan maalauksissa suhteellisena, ei valmiiksi annettuna kokonaisuutena. Identiteetin palapeli on puhutellut yleisöä monella tavalla. Järkyttänyt, pysähdyttänyt, koskettanut. Identiteetti koostuu monista palasista, mutta kuinka eheä se loppujen lopuksi voi olla?

Itsemäärittelyoikeus ja yhteiskunta

Sarjakuvataiteilija Apila Pepitan teos The Binary käsittelee tuntemuksia, joita kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä herättää ihmisessä, jolle kumpikaan sallituista sukupuolista ei tunnu omalta. Se paljastaa tiukkojen sosiaalisten odotusten raakuuden, ja miten sellaisessa sosiaalisessa ympäristössä voi olla vaikeaa antaa itselleen tilaa olla. Teoksessa kuljetaan niin sanottujen miehen ja naisen rooleihin liittyvien odotusten elinkaari vauvasta aikuisuuteen. Kuinka petollisesti lapsena omaksutut odotukset vaikuttavat käsitykseemme siitä, mitä voi olla. Pojat eivät itke; tyttöjen tulee haaveilla naimisiin menosta ja perheen perustamisesta. Kirkkaan värisissä vahabatiikkikankaissa päähenkilö on molemmissa samannäköinen.

Näyttelyssä oli esillä myös Matti Männyn ja Jenni Lehmosen yhteisteos, videopeli Life In A Box. Molemmat tekijöistä opiskelevat tietotekniikkaa ja näyttelyn aiheet ovat olleet heillä mielessä jo pitkään. Näyttely antoi tarvittavan kimmokkeen toteuttaa teos videopelin muodossa. Pelissä katsojan roolina on professorin avustaja. Tehtävänä on määrittää yksisuuntaisen ikkunan takana olevien testiyksilöiden sukupuoli. Kun ensimmäinen yksilö saapuu tutkimushuoneeseen, paikalle ilmestyykin pikseligrafiikalla animoitu laatikko, jolla on laukku. Jokaisella laatikolla on oma ”catchphrasensa”. Alhaalta nousee esiin lomake, jossa on kerrottu yksilön mitat ja mieltymykset. Näiden annettujen tietojen perusteella annetaan mahdollisuus valita vain kahdesta sukupuolesta toinen, aivan kuten vielä monissa virallisissa lomakkeissa. Yksilöiden ollessa laatikoita, eikä esimerkiksi selkeästi ihmisen hahmossa olevia, tällaisten piirteiden mukaan määrittely muuttuukin korostetun naurettavaksi. Kuinka paljon huulipuna kertoo naiseudesta, tai laatikon sininen väri miehuudesta. Kuuden testiyksilön jälkeen koehenkilöt paljastavat oman kokemuksensa sukupuolestaan.

”I’m a box!” laatikot huutavat.

Professori kertoo kuinka kukaan assistenteista ei ole onnistunut määrittelemään oikein kohteiden sukupuolta, ja itseasiassa mikään näistä piirteistä – ulkonäkö, tapa puhua ja mieltymykset - ei auta määrittelemään henkilön sukupuolta. Lopussa todetaan, että tämä oli vain testiympäristö, eikä oikeassa elämässä tarvitse valita vain kahdesta vaihtoehdosta. Eihän?

Monet näyttelyvieraista kieltäytyvät pelaamasta peliä, joka pakotti valitsemaan kahden sukupuolen väliltä. Sen sijaan toiset pohtivat, että tämä on varmaan tyttö kun sillä on huulipunaa ja laukku. Lopun paljastus sai aikaan hämmentyneitä oivalluksia sukupuolen ilmentämisestä ja siitä, ettei määrittely kuulu muille kuin henkilölle itselleen. Sukupuolen kokemus on ainutlaatuinen, jokaisen oma henkilökohtainen laatikko.

Heidi Katajamäen Ihmistä rakastat -hiilipiirros on tehty suoraan gallerian seinään, ja se jatkuu lämpöpattereihin, kattoon ja ikkunasyvennyksiin. Piirroksesta erottaa kaksi hahmoa, kädet ja jalkoja. Teos on suunniteltu ja toteutettu juuri tätä tilaa ja näyttelyä varten. Katajamäki kertoo näyttelyn teemojen olleen pitkään läsnä hänen omassa elämässään. Teoksessaan hän kuvaa niin rakkauden, sukupuolen ja ihmisen rajatonta ja muuttuvaa kuin katoavaakin olemusta.

Et / vaan / vielä / tiedä

”Et vaan vielä tiedä” alkaa spottivalon alla kuunneltavissa oleva ääniteos. Kirsikka Ruohonen on kuvataiteilija, joka räppää ADIKIA -taiteilijanimellä. Musiikkiprojekti on todella tuore, ja tarve luoda omasta musiikista mahdollisimman ongelmatonta on suuri. Feminismi on taiteilijalle ollut aina tärkeä tekijä niin kuvataiteessa kuin musiikissakin, ja hän haluaa välttää välinpitämätöntä kieltä myös sukupuolen moninaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. AVANTGARDE-projektissa hän haastatteli trans- ja muunsukupuolisia henkilöitä heidän kokemuksistaan sukupuolesta ja yhteiskunnan suhteesta siihen. Tarkoitus oli cisnaisena oppia sukupuolen moninaisuudesta, jotta pystyisi työskentelemään sukupuolisensitiivisesti. Tästä tiedonhausta ja -janosta syntyi AVANTGARDE -kappale, johon osallistui myös muunsukupuolinen räppäri Tero Hetero. Kappale oli kuultavissa ja levyn kansitaide nähtävissä näyttelytilassa. Näyttelyn viimeisellä viikolla ADIKIA saapui esiintymään galleriatilaan ja esitti myös muita kappaleitaan.

Olen

Essi Kuokkasen maalauksessa on punaiseen mekkoon puettu pitkälettinen Pinokkio, jonka puinen nenä on jo kasvanut. Hahmo vaikuttaa olevan murtumispisteessä, ja kaikki kiteytyy teoksen nimeen Never Gonna Be a Real Girl. Tässä kontekstissa teos on luettavissa cisnaisen ahdasta roolia kyseenalaistavaksi tai transnaisen painetta olla ”oikea tyttö.”

Näyttelyn toisella viikolla pyysimme Setan ammatillisten koulutusten kouluttajaa ja Lahden Seta ry:n palveluohjaajaa Mikko Ahtilaa galleriatilaan puhumaan sukupuolen moninaisuudesta. Puheessaan Ahtila käytti teoksia esimerkkeinä.  Pekka Syrjälän Olen-teoksen kohdalla hän nosti esille kokemuksia siitä, miten yhteiskunta viesteineen ei tunnusta kaikkien olemassaoloa, mutta jokainen on olemassa siitä huolimatta.

Olemassaolo on poliittista. Oli kyse sitten sukupuolesta, seksuaalisuudesta, yhteiskunnallisesta asemasta tai vammasta, olemassaolo on tärkeintä. Jokainen on arvokas, ei ”ominaisuuksistaan huolimatta”, vaan lähtökohtaisesti.

Kolmen viikon aikana kävijät ovat saaneet tutustua teoksiin, jotka ovat herättäneet paljon keskustelua. Lahdessa vastaavaa näyttelyä ei ole ennen ollut eikä sukupuolen moninaisuudesta juuri puhuta. Myös seksuaalivähemmistöt ovat marginaalissa. Näyttelytilan historia kiinnosti erityisesti eläkeikäistä yleisöä, ja pääsimmekin keskustelemaan paljon heidän kanssaan. On ollut ilahduttavaa vastata kysymyksiin feminismistä, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta niin suomeksi kuin englanniksikin.

Taidenäyttely foorumina mahdollistaa keskustelunaloituksen, sillä henkilökohtaiset kokemukset kuviksi puettuna ovat lähestyttäviä ja koettavia. Nämä kokemukset ovat olemassa joka päivä. Yleisön tehtäväksi jää tarttua teosten välittämään tietoon, keskustella siitä tai pohtia niiden herättämiä tuntemuksia. Parhaimmillaan näyttely avaa käsityksiä, antaa kimmokkeen etsiä tietoa ja myös välittää sitä. Halusimme tarjota väylän näiden kokemusten ja teosten esittämiselle sekä hedelmällisille kohtaamisille.

Näyttely organisoitiin kahden henkilön voimin. Apua käytännön järjestelyihin saatiin Lahti Priden ja Lahden Amnestyn kautta. Näyttely oli avoinna 3.8.–23.8. ja vieraita tuona aikana oli noin kuusisataa. Cismittääkö? -työryhmä kiittää Kauno ry:tä ja Lahden kaupunkia näyttelyn mahdollistaneista apurahoista, sekä Lahden Setaa, Lahti Prideä, Lahden Amnestyä ja QFemZineä tuesta.

Suurin kiitos tekijöille:

Topi Juntunen
Heidi Katajamäki
Timi Koski
Arto Korhonen
Essi Kuokkanen
Arja Kärkkäinen
Jenni Lehmonen & Matti Mänty
Johanna Lemettinen
Hanna Makkonen
Tanja Merikoski
Apila Pepita
Anna Puhakka
Margarita Rosselló
Kirsikka Ruohonen
Hanna Råst
Pekka Syrjälä

Kirjoittajat ovat nuoria taiteenalan toimijoita, jotka asuvat Lahdessa. Cismittääkö? on ensimmäinen heidän järjestämänsä ja kuratoimansa taidenäyttely.

Kuukauden blogitekstisarja/touko/kesäkuu: Hanna Storm - INTERSEKTIONAALISTA TOIMINTAA VÄKIVALTAA VASTAAN

(PELKKÄ KIRJOITUS ESIM. ERILAISTEN LUKULAITTEIDEN KÄYTTÄJILLE)

Hanna Storm - Puhe Mustapinkki-blokissa Pirkanmaa Prideilla 11.6.2016

Hyvät Mustapinkki-blokkilaiset, hyvät toverit!

Me tiedämme, miten Pride alkoi ja miksi sitä vietetään. 28. kesäkuuta 1969 aamuyöllä New Yorkin Greenwich Villagessa joukko ihmisiä vastusti poliisin ratsiaa Stonewall Inn -nimisessä baarissa. Nämä ihmiset olivat homoyhteisön sisälläkin marginalisoituja ihmisiä, kuten transihmisiä drag queenejä, butch-lesboja, asunnottomia nuoria, prostituoituja ja rodullistettuja ihmisiä. Vastustus johti mellakoihin, jotka jatkuivat seuraavana iltana sekä uudelleen usean päivän kuluttua. Näiden ihmisten vastarinta ja rohkeus synnyttivät ensimmäiset modernit LGBT-liikkeet ja toimivat esikuvina myöhemmille liikkeille. Lähiviikkoina Greenwich Villagen asukkaat alkoivat esimerkiksi organisoida paikkoja, joissa he voisivat kokoontua vapaasti, vailla pelkoa pidätyksistä ja ratsioista, jotka siis olivat tuolloin varsin yleisiä paikoissa, jotka avasivat ovensa myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluville. Vuosi myöhemmin näiden tapahtumien vuosipäivänä järjestettiin ensimmäiset Pride-marssit New Yorkissa ja Los Angelesissa.

Pride-liikkeen aloittaneista Stonewallin tapahtumista ja siihen liittyvästä hyvin konkreettisesta kapinasta ja vastustuksesta yhteiskunnan sortavia rakenteita kohtaan on kulunut jo miltei puoli vuosisataa. Epäeettisen ja -ekologisen kapitalistisen sateenkaarikrääsän keskellä voi olla vaikea muistaa olevansa muistojuhlassa ja mielenosoituksessa, tai että kyseessä pitäisi olla mielenosoitus. Siksi onkin todella hienoa nähdä meidät kaikki täällä ja tietää, että emme ole unohtaneet, emmekä unohda, tietää että jaksamme jatkaa taistelua yhä meihin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Vaikka iloitsisimme jo saavutetuista voitoista, sen ei tarvitse merkitä historian unohtamista eikä yhä vakavan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvan niin valtiollisen ja rakenteellisen kuin muunkin väkivallan sivuuttamista; niin Suomessa kuin muualla maailmassakin.

Historiankirjoitus ja historiankuvaus ovat keinoja, joilla etuoikeutetut vääristävät ja kaunistelevat mieleisikseen todellisia tapahtumia. Tämä näkyy esimerkiksi Stonewall-elokuvassa, jossa päähenkilönä nähdään valkoinen cishomomies, jota ei todellisuudessa siis ollut ollenkaan olemassa, vaan keskeisiä toimijoita olivat esimerkiksi afroamerikkalainen transnainen Marsha P. Johnson ja transnainen Sylvia Rivera. Sama näkyi viime viikolla naisten äänioikeus 110 vuotta -juhlapuheissa, joissa vaiettiin siitä, että tosiasiassa osa köyhistä naisista sai äänestää vasta 1940-luvulla ja osa esimerkiksi psykiatrisessa laitoshoidossa olevista vasta 1970-luvulla. Valheelliset tarinat muuttuvat helposti tosiksi, ja siksi on ensiarvoisen tärkeää, että me tänään täällä tiedämme, miten Pride alkoi ja juhlimme sitä Stonewallissa mellakoineita kunnioittaen, muistaen keitä he olivat.

Nykyhetkenä Suomessa tarvitaan Mustapinkkiä ja muuta vastaavaa toimintaa, jotka osoittavat yhä räikeät ihmisoikeusloukkaukset yhteisöämme kohtaan. Juridisen sukupuolen vahvistamiseen liittyvä sterilisaatiopakko, transhoitojen vaikea saatavuus, transprosessin keskeyttäminen psyykkisiin sairauksiin vedoten niin sanotulla jäähyllä ja hoitoprosessiin vaikea pääsy ovat muutamia räikeitä esimerkkejä sukupuolen moninaisuuden kirjoon kuuluvien ihmisten ihmisoikeusloukkauksista. Sukupuolen pitäisi olla itsemääräämiskysymys eikä valtion erittäin tarkasti ja väkivaltaisesti säätelemä prosessi, jossa moni joutuu kirjaimellisesti taistelemaan hengestään ja oikeuksistaan. Samoin esimerkiksi nykyinen äitiyslaki on keskeinen puute lapsen oikeuksissa vanhempiinsa, ja vanhempien oikeuksissa hoitaa lastaan täysivaltaisesti myös lain edessä. Mutta kuten olemme huomanneet, valtioiden harjoittama rakenteellinen väkivalta on jotakin, jota meidän on itse vastustettava ja johon meidän on itse puututtava eikä se ilman tätä vastustusta tule muuttumaan ja häviämään. Emme voi luottaa edelleenkään esimerkiksi Suomen hallitukseen, joka ei ole tehnyt juuri muuta kuin pyrkinyt kurjistamaan yhteiskunnan kaikkein heikoimpien asemaa, esimerkiksi lasten, köyhien, mielenterveyskuntoutujien, vammaisten ja maahanmuuttajien (migrants) asemaa. Rasismi on tässä maassa sekä rakenteellista että kanssaihmisten tekemää, mitä rakenteellinen rasismi vain voimistaa. Väkivalta kukoistaa niin kabineteissa kuin kaduillakin, ja se kohdistuu niin ihmisiin, luontoon kuin eläimiinkin.

Hallituksemme (ja monen muun maan hallitusten) toiminta toisaalta osoittaa sen, kuinka paljon ihmisten elämiin vaikuttavat lukuisat risteävät ominaisuudet eli intersektionaalisuus. Esimerkiksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien turvapaikanhakijoiden asemaa ja siihen liittyvää uhkaa hakijoiden lähtömaassa viranomaiset eivät tunnista. Tai kuinka turvatonta on esimerkiksi kulkea kadulla, jos on nainen, rodullistettu ja käyttää huntua. Esimerkkejä on lukuisia. Meidän on huomioitava risteävien ominaisuuksien vaatima taistelu monen asian puolesta yhtä aikaa.

Tilanne maailmassa ja Suomessa voi tällä hetkellä tuntua hyvin toivottomalta. Mutta yhdessä voimme jaksaa paremmin tai ainakin yrittää jaksaa. Muita vaihtoehtoja ei ole. Kuten Stonewallissakin yhteiskunnan marginaaliin sekä silloisen homoyhteisönkin marginaaliin kuuluvat ihmiset uskalsivat ja toimivat. Mitä me sitten voimme tehdä? Yrittää auttaa kaikkia apua tarvitsevia niillä kyvyillä, taidoilla ja mahdollisuuksilla, mitä meillä on, niin paljon kuin jaksamme ja pystymme, eikö vain? Kun joku ei jaksa, hän voi levätä, ja toiset jatkavat, eikö vain? Kun toivoa ei tunnu olevan, voi yrittää keskittyä toimimaan.

Esimerkkejä toiminnasta Suomessa rakenteellista ja muuta väkivaltaa vastaan, intersektionaalisesti ja marginaalien marginaalit huomioonottaen ovat esimerkiksi Mustapinkki-toiminta Prideilla ainakin Tampereella, Turussa ja Helsingissä, Transtukiverkoston toiminta Turussa, muunsukupuolisten kahvihetket Turussa, zine- ja lehtitoiminta, queerfeministiset danceoke-illat, Tampereen Queer-kerho, Queerfeministiset kesäleirit, bändit, kuten täällä soittavat Mustelmia, Stereotypia ja Raivoraittius, vastajulkaistu ensimmäinen suomenkielinen Seksi ja trans -opasvihkonen (Transtukiverkosto ym.) sekä ensi syksynä ensi kertaa Suomessa järjestettävä queer-festivaali Tampere Queer Festival. Nämä kaikki ovat osoittavat, että siellä, missä on tarve jollekin toiminnalle, se on usein aloitettava ja toteutettava itse. Ne inspiroivat ja antavat voimaa taisteluun sekä luovat uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Toivotan oikein hyvää Pride-päivän jatkoa itseni sekä QFemZine – Queeriä ja Feminismiä -julkaisun puolesta! Kiitos!

Kuukauden blogitekstisarja/tammikuu: Miska Salakka - Muunsukupuolisuus ja sukupuoleen liittyvä ilo: "En mistään hinnasta vaihtaisi pois tätä ominaisuutta itsestäni"

Miska Salakka: Muunsukupuolisuus: kaksijakoisen sukupuolen ulkopuolella

Miska Salakka

Muunsukupuolisuus ja sukupuoleen liittyvä ilo

"En mistään hinnasta vaihtaisi pois tätä ominaisuutta itsestäni"

Muunsukupuolisuudesta on yhä melko vaikeaa löytää tietoa suomeksi, ja siksi halusin tarttua aiheeseen sosionomikoulutuksen opinnäytetyössäni, jossa haastattelin viittä muunsukupuolista. Työssäni tuon näkyväksi sitä, kuinka monenlaisia sukupuoli-identiteettejä mies–nais-jaon ulkopuolella on sekä sitä, miten muunsukupuolisuus näiden ihmisten elämässä näkyy ja vaikuttaa. Tutkimuksessa tuli esiin monenlaisia haasteita, joita haastateltavat kohtaavat elämässään. Haasteet liittyvät pitkälti kaksinapaisesti sukupuolittuneeseen kulttuuriin ja sukupuolinormeihin. Kuitenkin tutkimuksessa tuli esiin myös myönteisiä asioita, joita muunsukupuolisuus tuo haastateltavien elämään, mihin paneudun tarkemmin tässä blogitekstissä.

Muunsukupuolisten katsotaan yleensä kuuluvan transihmiset-sateenvarjokäsitteen alle. Sen lisäksi, että monelle muunsukupuolisuus kuvaa omaa sukupuoli-identiteettiä, sitä käytetään usein myös sateenvarjoterminä kaikille sellaisille sukupuoli-identiteeteille, jotka eivät ole yksiselitteisesti mies- tai naisidentiteettejä. Sateenvarjon alle mahtuu valtava joukko tarkemmin sukupuoli-identiteettiä kuvaavia käsitteitä: agender, bigender, boi, femme, gender fluid, gender queer, neutri, sukupuoleton, sukupuolihuolimaton, transgender ja niin edelleen. Transgender-käsitettä käytettiin aikaisemmin suomen kielessä samaan tapaan kuin nykyään muunsukupuolinen-käsitettä. Osa kokee transgender-käsitteen edelleen itselleen parhaimmaksi kuvaamaan sukupuoltaan. Osa taas kokee hankalaksi sen, että englannin kielessä sanalla transgender on eri merkitys: sillä tarkoitetaan kaikkia transihmisiä. Sanaston runsaus saattaa tuntua aiheeseen vasta perehtyvälle hankalalta. Termien määrästä ei kannata kuitenkaan tuskastua. Ei ole tarpeen osata ulkoa pitkää listaa erilaisista muunsukupuolisista identiteeteistä, tärkeintä on tiedostaa muunsukupuolisuuden olemassaolo ja tehdä sille tilaa esimerkiksi sukupuolisensitiivisellä kielenkäytöllä sekä kunnioittaa jokaisen oikeutta määritellä itse itsensä. On hyvä huomioida myös se, että kaikilla ihmisillä ei ole laisinkaan sukupuoli-identiteettiä. Osalle sukupuolettomuus on osa identiteettiä, mutta osa ei määrittele itseään laisinkaan sukupuolen kautta. Määrittelemättömyyttäkin on tärkeää kunnioittaa.

Sukupuoleen liittyvät haasteet eivät juuri liittyneet haastateltavien sukupuoli-identiteetteihin, vaan törmäämisiin kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän kanssa, sukupuolinormeihin, sisäistettyihin kielteisiin kulttuurisiin käsityksiin sekä koettuun toiseuteen. Transihmisiin sekä ihmisiin, jotka rikkovat olemuksellaan sukupuolinormeja, suhtaudutaan usein toiseuttavasti eli heidät erotetaan valtaväestöstä erilliseksi ryhmäksi, ulkopuolelle. Haasteet eivät vaikuta kovinkaan yllätyksellisiltä: mies–nainen-binääri on kulttuurissamme läsnä kaikkialla ja sen ulkopuolella oleminen on monille raskasta. Jos ei ole tullut huomanneeksi kaksinapaisuuden läsnäoloa, niin on siltä osin etuoikeutettu, että sopeutuu oletetun sukupuolen mukaiseen sosiaaliseen rooliin. Toisaalta myös hyvin moni cissukupuolinen kokee kivuliaita törmäämisiä binääriin ja sukupuolinormeihin, vaikka oma sukupuoli-identiteetti onkin linjassa syntymässä määritetyn sukupuolen kanssa. Tyttöoletettuja ohjataan kasvatuksella edelleen käyttäytymään eri tavalla kuin poikaoletettuja. Haastatelluiden henkilöiden elämässä törmääminen kaksinapaiseen sukupuolijärjestelmään paikallistui sosiaalisiin tilanteisiin, sukupuolitettuihin tiloihin, harrastuksiin, ihmissuhteisiin, lastenkasvatuskäytäntöihin, lomakkeisiin ja juridisen sukupuolen järjestelmään.

Mua vaa rupes itkettää ku mä tajusin, et hetken aikaa oli ollu tämmönen jotenki superturvallinen tila missä ei tarvii yhtään perustella tai selitellä tai määritellä, ja sit se oli tossa, ja nyt vuoden pääst taas seuraavan kerran. Tai siis joteki sillee et se oli vaan jotenki nii sellanen musertava jotenki yksinäisyyden tunne, tai sillee, et hetken aikaa sai niiku maistaa sitä et mitä monet ihmiset saa niinku joka päivä tavallaan tuntee. Tietenki kaikil ihmisil on joku semmone niinku ominaisuus missä ne on vähemmistöö tai sillee, uskon, mut et kuitenki sillee, ni sitku muisti sen, sit tuli sellanen olo et tälläst voi olla, ja sit ei kuitenkaa oo, ja tän takii pitää tehä aktivismii ja tän takii pitää pitää mekkalaa. Koska sillee et mä oon, must tuntuu et mä oon aika hyvin selvinny, ja selviän, mut et muutki, et kenenkään ei tarttis selvitä, et kaikki pystys niinku sillee elää, ilman mitään taisteluu.

Sukupuolinormeihin liittyi satuttavia kokemuksia. Yksi haastateltavista kuvasi normien asettavan ehdot, joiden puitteissa saa olla olemassa. Normien nähtiin vaikuttavan voimakkaasti ihmissuhteissa, työ- ja opiskeluympäristöissä, ulkonäköihanteissa sekä valitettavasti myös sukupuoli-identiteetin tutkimusyksiköiden tutkimuskäytännöissä.

…sit myös ne kysymykset mitä siellä esitettiin, jotka oli just jotain sellasii et mitä sukupuolta sun kaverit oli ku sä olit tarhassa, ni ne on niinku sellasii mitkä tavallaa olettaa sitä et on täytyny olla se niinku tietty, että samansukupuolisten ihmisten kanssa on täytynyt olla aina ollut sosiaalisesti tekemisissä, mutta ei seksuaalisesti ja seksuaalisen halun on taas täytynyt kohdistua vastakkaiseen sukupuoleen koska sit se todistaa siitä, että että nyt sun sukupuoli on tälläinen tietynlainen kuten sen kuuluukin olla.

Toiseus ja sisäistetyt kielteiset käsitykset vaikuttavat juontavan juurensa sukupuolitettuihin käytäntöihin ja vuorovaikutukseen muiden ihmisten kanssa. Sosiaalisissa tilanteissa ja ihmissuhteissa tapahtuva sukupuolittaminen kysymättä asianomaiselta, kuinka hän haluaa tulla kohdatuksi ja puhutelluksi, saa monelle aikaan tunteen toiseudesta ja näkymättömyydestä. Toiseuden ja sisäistettyjen kielteisten käsitysten seurauksina tuli esiin itsensä kyseenalaistamista, ulkopuolisuuden kokemuksia ja todellisen itsen piilottamista.

…et kyl mä edelleen huomaan että että mä tavallaan piilottelen, ja sit mä edelleen piilottelen sitä julkisilla paikoilla koska se herättää ihmisissä aggressioita ja et kyl se on asia jonka kohtaa kokoajan sillonku ei haluis, et et samaan aikaan mä oon jotenki et tää on suuri rikkaus ja et tää on niinku parhaimpia ominaisuuksiani ja sit mä oon myös silleen et en näytä sitä muille, et laitetaan nyt, laitetaan se tänne piiloon.

Tuntuu, että jonkin verran ihmisillä on käsitystä siitä että on olemassa jotain sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä mutta yleensä puhutaan vaan silleen aina niistä jotka on tuolla jossain, eikä ole sitä mahdollisuutta että me jotka tässä puhumme siitä niin voisimme mahdollisesti olla niitä ihmisiä.

Se sellainen kaikkialla läsnäoleva paine siitä, että ympäristö tietää paremmin kuin minä kuitenkin, et mitä sukupuolta mä oon… ihmisten suhtautuminen tollaseen voi olla niinku todella aggressiivista, tai niinku sellasta että ne on silleen, että ethän sä nyt tietenkään voi, tai että kyllähän sun nyt täytyy tajuta, että oikeasti sä olet, tai sellanen, mitä ei niinku tavallaan koeta niinku aggressiiviseksi, mutta kyllä se sitä kuitenkin on.

Näiden haasteiden lisäksi muunsukupuolisuus on monelle jotakin, mitä he eivät ikinä vaihtaisi itsestään pois. Tutkimuksessa esiin tullut ilo ja tyytyväisyys liittyvät sukupuolitettuun ilmaisuun, sukupuolinormeista vapautumiseen, muihin ihmisiin, toisten auttamiseen ja sukupuoleen liittyvän psyykkisen prosessoinnin tuomiin hyviin asioihin.

Sukupuolitetulla ilmaisulla tarkoitan tässä sellaista ilmaisua, joka kulttuurissamme on käsitetty sukupuolen ilmaisuksi, kuten vaatetusta, ehostusta ja muuta ulkonäköä, kehonkieltä ja puhumisen tapaa. Käytän käsitettä sukupuolitettu ilmaisu, sillä monille tämä ilmaisu ei ole sukupuolen ilmaisua vaan oman persoonan ilmaisua, joka on kulttuurissamme, ainakin vielä toistaiseksi, sukupuolitettua. Puhumalla sukupuolen ilmaisusta vahvistetaan luuloa siitä, että ilmaisusta voisi päätellä henkilön sukupuolen.

Haastattelemani ihmiset kuvasivat sukupuolitetun ilmaisun tuovan itselleen iloa. Erityisesti yksi kuvasi sukupuolitettua ilmaisuaan rikkaaksi, moninaiseksi ja ihanaksi asiaksi, josta hän iloitsee valtavasti. Kuitenkin toisaalta hän kuvasi väkivallan uhan vuoksi rajoittavansa ilmaisuaan, kuten esimerkiksi korujen käyttöä, liikkuessaan julkisilla paikoilla. Moni kuvasi sukupuolinormeista poikkeamista vapauttavaksi. Kun ei kerran mahdu kaksinapaiseen sukupuolijärjestelmään, niin sen voi hylätä kokonaan ja olla piittaamatta sukupuolinormeista.

...mua ei kauheesti kiinnosta et mitä muut ihmiset aattelee musta ja mä, nyt mä voin niinku tavallaa keskittyy enemmän sen miettimisee et mitä mä aattelen musta.

Mun keho on minä! Niinku et mun keho on osa mua ja mun keho on ihan yhtä muunsukupuolinen ku mun mieli.

Kaveripiirin, jossa saa olla oma itsensä, moni kuvasi hyvin merkitykselliseksi ja elämää rikastuttavaksi.

…mut sit onneks löysin queerin ja queerpiirit ja sit se homma lähti niinku sitä kautta aukeemaan ja tuli niinku jotenki sellanen vapaampi olo.

Esiin tuli myös merkityksellisyyden kokemuksia tilanteista, joissa avoimuus omasta muunsukupuolisuudesta on auttanut jotakin toista muunsukupuolista ymmärtämään itseään. Osa kuvasi tyytyväisyyttä siihen, että muunsukupuolisuuden psyykkinen työstäminen on lisännyt itsetuntemusta yleisesti.

Kysyin viideltä muunsukupuolisten internetyhteisön jäseneltä, mitä asioita he kokevat myönteisiksi muunsukupuolisuudessaan. Keskustelussa nousi voimakkaasti esiin vapaus sukupuolirooliodotuksista. Muunsukupuolisuuden nähtiin laajentavan omaa kokemusmaailmaa, kun ahtaat sukupuoliroolit eivät koske itseä. Kun ei ole mies tai nainen, ei tarvitse mahtua mies- tai naisrooliin. Jotkut kuvasivat, että muunsukupuolisuuden ja oman vähemmistöaseman pohtiminen on opettanut sensitiivisemmäksi myös muita vähemmistöjä kohtaan. On opittu myös näkemään ja huomioimaan muiden yksilöllisyyttä enemmän. Tietoisuus ihmisten erilaisuudesta on kasvanut ja vahvistanut solidaarisuutta muita kohtaan.

Joskus muunsukupuolisuus hämmentää muita ihmisiä. Esimerkiksi sukupuolitettu ilmaisu saattaa herättää ympäröivissä ihmisissä huomiota, jos kyseiset ihmiset ovat tottuneet vain sukupuolinormien mukaiseen ilmaisuun. Osa muunsukupuolisista pystyy ainakin ajoittain kokemaan herättämänsä hämmennyksen hauskana "veneen keinuttamisena". Keskustelussa tuli esiin myös ajatuksia “tien raivaamisesta” muille muunsukupuolisille. Vaikka välillä on ahdistavaa, että muunsukupuolisuudesta ei olla vielä laajasti tietoisia ja aiheeseen voidaan suhtautua ennakkoluuloisesti, voimaa tuo se ajatus, että oma avoimuus muuttaa tilannetta hiljalleen paremmaksi tuleville sukupolville. Jotkut muunsukupuoliset kuvasivat iloksi myös sen, että he voivat olla merkittävänä tukena sellaisille läheisilleen, jotka kokevat ahtaat sukupuoliroolit ahdistavina. Keskustelussa tuli esiin näkemys, että muunsukupuolisuus ylipäätään on positiivinen asia. Moni kokee saavansa elämään todella paljon hyvää liittyen sukupuoleen. Moni kokee muunsukupuolisten yhteisön hyvin merkitykselliseksi; se voi olla joillekin itse valittu perhe. Tässä yhteisön sisällä tapahtuneessa keskustelussa sekä tutkimuksessani tuli molemmissa esiin ajatus: "en mistään hinnasta vaihtaisi pois tätä ominaisuutta itsestäni".

---