QFemZinen Iltamat Suhteet & Asiat 22.2.17

Hurjasti kiitoksia kaikille Iltamiin Suhteet & Asiat osallistuneille! <3 Esiintyjät, open miccaajat (ilman mikkiä :) ) ja yleisö, teitte Iltamista mieltä lämmittävän ja inspiroivan hetken lumimyräkän ja arjen keskelle!  

<3

Verottaja & Ufolala räppäsivät muun muassa jaksamisesta, ihmissuhteista ja synkistä tunnoista -- ikään kuin "mitä oikeasti kuuluu". QFZ odottaa kuulevansa lisää!

EE puolestaan vei kuulijat muun muassa pohtimaan, voiko kaksi "eri sukupuolta" olevaa ja "samanikäistä" ihmistä tosiaan olla vain kämppiksiä aa "Kelassa on aina yhtä 'hauskaa' käydä"! Seuraavan kerran EE:tä voi kuulla ainakin Tampere Queer Festivalin Kevätjuhlassa 1.4.!

Open miciin osallistui viisi tyyppiä, osa valmistautuneena, osa kylmiltään -- loistavaa!

Iltamat taas seuraavan kerran -- nähdään silloin! <3

(Valokuvat Hanna Storm & Claes Grönroos. Kuvat eivät tee oikeutta esiintyjille, pahoittelumme siitä!)

Kuukauden blogitekstisarja/elokuu: Magdaleena Jakkila & Hilmalyydia - Cismittääkö?

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Magdaleena Jakkila & Hilmalyydia

CISMITTÄÄKÖ?

Entisissä mallaspanimon tiloissa kaikuu aavemaisesti Marlene Dietrichin ääni. ”Ich habe noch einen Koffer in Berlin” soljuu pinttyneiden kaakeleiden, putkien ja galleriatilaksi maalattujen valkoisten seinien ohi. Välillä laulu säestää entistä teollisuustilaa ja välillä kaksimetristä maalausta sidotusta torsosta, välillä herkkiä akvarelleja juhannusniityllä hunnun kanssa tanssahtelevasta henkilöstä. Silmänsä sulkeneen sinisen hahmon luota kaupunkimaisemassa lepäilevään merenneitoon ja valokuvaan, jonka henkilö katsoo näyttelyvierasta suoraan silmiin. Hänelle on ommeltu valkoisin pistoin parta.

Cismittääkö? -taidenäyttely avautui elokuun alussa Lahdessa Malskin tiloissa. Avajaiset olivat osa Lahti Pride -viikkoa ja näyttelyyn osallistumista varten oli avoin haku teemalla sukupuoli, seksuaalisuus ja feminismi. HLGBTIQA+ -yhteisölle on elintärkeää ymmärtää, että feminismi on sitä varten, että se ei ole ainoastaan cisnaisten feminismiä, vaan se ulottuu kaikkien sukupuolten yhdenvertaisuuteen. Koimme Pride-aiheisen taidenäyttelyn näin rajaten merkittäväksi.

Kismittävä cis

Näyttelyn valvojina kävijöiden reaktioiden vastaanottaminen ja tarkkailu oli palkitsevaa. Näyttelyn pitäminen Lahti Priden aikaan toi kävijöitä, jotka eivät muuten välttämättä olisi tulleet taidenäyttelyyn. Samoin näyttelyyn hakeutui taideyleisöä, joka ei välttämättä eksy Pride-tapahtumiin.

Pride-näyttelyn tulee olla poliittisesti tiedostava, vaikka se olisikin karnevalisoitu. Taiteen keinoin voi kertoa eri asioita ja käsitellä jo tuttuja asioita uudella tavalla. Välillä kuva ylittää sanalliset keinot. Näitä kuvia halusimme tuoda esille.

Cissukupuolinen henkilö kokee identifioituvansa syntymässään määriteltyyn sukupuoleen. Näyttelyn nimi on sanaleikki; oletus siitä, että kaikkien kokemus sukupuolesta olisi samanlainen kismittää. Haimme teoksia, jotka toisivat näkyväksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kokemuksia, mutta käsittelisivät myös cisetuoikeutta, jonka tunnistamiseen cissukupuoliset tarvitsevat usein apua. Tietoa ei osata hakea, kun yhteiskunta opettaa, että on olemassa vain binäärinen sukupuolijärjestelmä, ja että kokemus sukupuolesta ei ole tärkeä. Näyttelyssä olemmekin valvojina saaneet todistaa ilahduttavia oivaltamisen hetkiä, hämmennystä, kysymyksiä sekä samastumista; tuossa olen minä!

Kehollisuus

Marlene Dietrichin näyttelytilassa kuuluva musiikki kuuluu Arto Korhosen videoteoksesta Claudia Sings a Song. Kaksikanavaisen videon toisella näytöllä näyttävästi pukeutunut Claudia lipsynckaa kaiuttimena toimivaan puhelimeensa Dietrichin laulua Berliinin metroasemalla. Hän pitää puhelinta kädessään kuin mikrofonia. Juuri laulun päätyttyä laiturille saapuu metro, johon Claudia arvokkaasti lipuu videon häipyessä keltaiseen. Videoteoksen toisella näytöllä pyörii metron ikkunasta kuvattua mustavalkokuvaa kaupungin eri metropysäkeistä. Kuvan päälle ilmestyy kunkin aseman nimi. Puhelimen rosoinen ääni kaikuvalla metron pysäkillä kaikuu nyt puolestaan näyttelytilassa säestäen näyttelyn teoksia.

Musiikki tuntuu lähes kipeältä, ja se muistuttaa itsestään aavemaisesti siirryttäessä eteenpäin vaaleanpunaisilla jalustoilla lepääviin pienikokoisiin veistoksiin. Hanna Makkosen teokset Like A Glove ja I Killed A Unicorn ovat näyttelytilan keskellä ja esittävät veren tahrimaa selkänikamaa ja pajunkissoin vuorattua simpukkaa. Korhosen teoksen musiikki taustalla muistuttaa, että poptaidemaisista teoksista välittyvällä näennäisellä kepeydellä ja värikkyydellä on hintansa.

Timi Kosken maalausta on melkein vaikea katsoa siitä välittyvän kivun vuoksi. Yläosaton hahmo, jolla on rinnat on asettanut kätensä alushousuihin niin, että etusormi tulee ulos sepaluksesta. Maalauksen nimi on Haamukipua. Kehodysforia esiintyy haamukipuilun muodossa, kehonosien itsestäänselvyyden kyseenalaistamisena. Mikä on suhteeni kehooni? Miten kehoani kohtelen? Onko sillä merkitystä? Vartalo on osa identiteettiämme aina sopivuuden tunteesta sen peittämiseen, paljastamiseen, pukemiseen ja toimintoihin. Sukupuoli ei ole kehosidonnainen asia, mutta sekin määrittelee identiteettiämme. Ehkä identiteettimme määrittelee myös kehoamme?

Topi Juntusen maalaukset Paluu I ja Paluu II ovat kuvauksia kehosta. Paluu I -maalauksessa esiintyy neljään osaan jaetulla pinnalla haava ja sen kiinniompelemista. Juntunen kertoo teoksistaan: ”Maalaukset pohjautuvat valokuviin joissa olen dokumentoinut omaan kehooni tulleita haavoja ja ruhjeita. Olen pyrkinyt kuvaamaan ihmiskehoa keskenään ristiriitaisista elementeistä koostuvana kokonaisuutena, jatkuvana tuhoutumisen ja uudelleenrakentumisen prosessina.” Paluu II on puolestaan pirstaloitunut omakuva. Kehoa kuvataan maalauksissa suhteellisena, ei valmiiksi annettuna kokonaisuutena. Identiteetin palapeli on puhutellut yleisöä monella tavalla. Järkyttänyt, pysähdyttänyt, koskettanut. Identiteetti koostuu monista palasista, mutta kuinka eheä se loppujen lopuksi voi olla?

Itsemäärittelyoikeus ja yhteiskunta

Sarjakuvataiteilija Apila Pepitan teos The Binary käsittelee tuntemuksia, joita kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä herättää ihmisessä, jolle kumpikaan sallituista sukupuolista ei tunnu omalta. Se paljastaa tiukkojen sosiaalisten odotusten raakuuden, ja miten sellaisessa sosiaalisessa ympäristössä voi olla vaikeaa antaa itselleen tilaa olla. Teoksessa kuljetaan niin sanottujen miehen ja naisen rooleihin liittyvien odotusten elinkaari vauvasta aikuisuuteen. Kuinka petollisesti lapsena omaksutut odotukset vaikuttavat käsitykseemme siitä, mitä voi olla. Pojat eivät itke; tyttöjen tulee haaveilla naimisiin menosta ja perheen perustamisesta. Kirkkaan värisissä vahabatiikkikankaissa päähenkilö on molemmissa samannäköinen.

Näyttelyssä oli esillä myös Matti Männyn ja Jenni Lehmosen yhteisteos, videopeli Life In A Box. Molemmat tekijöistä opiskelevat tietotekniikkaa ja näyttelyn aiheet ovat olleet heillä mielessä jo pitkään. Näyttely antoi tarvittavan kimmokkeen toteuttaa teos videopelin muodossa. Pelissä katsojan roolina on professorin avustaja. Tehtävänä on määrittää yksisuuntaisen ikkunan takana olevien testiyksilöiden sukupuoli. Kun ensimmäinen yksilö saapuu tutkimushuoneeseen, paikalle ilmestyykin pikseligrafiikalla animoitu laatikko, jolla on laukku. Jokaisella laatikolla on oma ”catchphrasensa”. Alhaalta nousee esiin lomake, jossa on kerrottu yksilön mitat ja mieltymykset. Näiden annettujen tietojen perusteella annetaan mahdollisuus valita vain kahdesta sukupuolesta toinen, aivan kuten vielä monissa virallisissa lomakkeissa. Yksilöiden ollessa laatikoita, eikä esimerkiksi selkeästi ihmisen hahmossa olevia, tällaisten piirteiden mukaan määrittely muuttuukin korostetun naurettavaksi. Kuinka paljon huulipuna kertoo naiseudesta, tai laatikon sininen väri miehuudesta. Kuuden testiyksilön jälkeen koehenkilöt paljastavat oman kokemuksensa sukupuolestaan.

”I’m a box!” laatikot huutavat.

Professori kertoo kuinka kukaan assistenteista ei ole onnistunut määrittelemään oikein kohteiden sukupuolta, ja itseasiassa mikään näistä piirteistä – ulkonäkö, tapa puhua ja mieltymykset - ei auta määrittelemään henkilön sukupuolta. Lopussa todetaan, että tämä oli vain testiympäristö, eikä oikeassa elämässä tarvitse valita vain kahdesta vaihtoehdosta. Eihän?

Monet näyttelyvieraista kieltäytyvät pelaamasta peliä, joka pakotti valitsemaan kahden sukupuolen väliltä. Sen sijaan toiset pohtivat, että tämä on varmaan tyttö kun sillä on huulipunaa ja laukku. Lopun paljastus sai aikaan hämmentyneitä oivalluksia sukupuolen ilmentämisestä ja siitä, ettei määrittely kuulu muille kuin henkilölle itselleen. Sukupuolen kokemus on ainutlaatuinen, jokaisen oma henkilökohtainen laatikko.

Heidi Katajamäen Ihmistä rakastat -hiilipiirros on tehty suoraan gallerian seinään, ja se jatkuu lämpöpattereihin, kattoon ja ikkunasyvennyksiin. Piirroksesta erottaa kaksi hahmoa, kädet ja jalkoja. Teos on suunniteltu ja toteutettu juuri tätä tilaa ja näyttelyä varten. Katajamäki kertoo näyttelyn teemojen olleen pitkään läsnä hänen omassa elämässään. Teoksessaan hän kuvaa niin rakkauden, sukupuolen ja ihmisen rajatonta ja muuttuvaa kuin katoavaakin olemusta.

Et / vaan / vielä / tiedä

”Et vaan vielä tiedä” alkaa spottivalon alla kuunneltavissa oleva ääniteos. Kirsikka Ruohonen on kuvataiteilija, joka räppää ADIKIA -taiteilijanimellä. Musiikkiprojekti on todella tuore, ja tarve luoda omasta musiikista mahdollisimman ongelmatonta on suuri. Feminismi on taiteilijalle ollut aina tärkeä tekijä niin kuvataiteessa kuin musiikissakin, ja hän haluaa välttää välinpitämätöntä kieltä myös sukupuolen moninaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. AVANTGARDE-projektissa hän haastatteli trans- ja muunsukupuolisia henkilöitä heidän kokemuksistaan sukupuolesta ja yhteiskunnan suhteesta siihen. Tarkoitus oli cisnaisena oppia sukupuolen moninaisuudesta, jotta pystyisi työskentelemään sukupuolisensitiivisesti. Tästä tiedonhausta ja -janosta syntyi AVANTGARDE -kappale, johon osallistui myös muunsukupuolinen räppäri Tero Hetero. Kappale oli kuultavissa ja levyn kansitaide nähtävissä näyttelytilassa. Näyttelyn viimeisellä viikolla ADIKIA saapui esiintymään galleriatilaan ja esitti myös muita kappaleitaan.

Olen

Essi Kuokkasen maalauksessa on punaiseen mekkoon puettu pitkälettinen Pinokkio, jonka puinen nenä on jo kasvanut. Hahmo vaikuttaa olevan murtumispisteessä, ja kaikki kiteytyy teoksen nimeen Never Gonna Be a Real Girl. Tässä kontekstissa teos on luettavissa cisnaisen ahdasta roolia kyseenalaistavaksi tai transnaisen painetta olla ”oikea tyttö.”

Näyttelyn toisella viikolla pyysimme Setan ammatillisten koulutusten kouluttajaa ja Lahden Seta ry:n palveluohjaajaa Mikko Ahtilaa galleriatilaan puhumaan sukupuolen moninaisuudesta. Puheessaan Ahtila käytti teoksia esimerkkeinä.  Pekka Syrjälän Olen-teoksen kohdalla hän nosti esille kokemuksia siitä, miten yhteiskunta viesteineen ei tunnusta kaikkien olemassaoloa, mutta jokainen on olemassa siitä huolimatta.

Olemassaolo on poliittista. Oli kyse sitten sukupuolesta, seksuaalisuudesta, yhteiskunnallisesta asemasta tai vammasta, olemassaolo on tärkeintä. Jokainen on arvokas, ei ”ominaisuuksistaan huolimatta”, vaan lähtökohtaisesti.

Kolmen viikon aikana kävijät ovat saaneet tutustua teoksiin, jotka ovat herättäneet paljon keskustelua. Lahdessa vastaavaa näyttelyä ei ole ennen ollut eikä sukupuolen moninaisuudesta juuri puhuta. Myös seksuaalivähemmistöt ovat marginaalissa. Näyttelytilan historia kiinnosti erityisesti eläkeikäistä yleisöä, ja pääsimmekin keskustelemaan paljon heidän kanssaan. On ollut ilahduttavaa vastata kysymyksiin feminismistä, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta niin suomeksi kuin englanniksikin.

Taidenäyttely foorumina mahdollistaa keskustelunaloituksen, sillä henkilökohtaiset kokemukset kuviksi puettuna ovat lähestyttäviä ja koettavia. Nämä kokemukset ovat olemassa joka päivä. Yleisön tehtäväksi jää tarttua teosten välittämään tietoon, keskustella siitä tai pohtia niiden herättämiä tuntemuksia. Parhaimmillaan näyttely avaa käsityksiä, antaa kimmokkeen etsiä tietoa ja myös välittää sitä. Halusimme tarjota väylän näiden kokemusten ja teosten esittämiselle sekä hedelmällisille kohtaamisille.

Näyttely organisoitiin kahden henkilön voimin. Apua käytännön järjestelyihin saatiin Lahti Priden ja Lahden Amnestyn kautta. Näyttely oli avoinna 3.8.–23.8. ja vieraita tuona aikana oli noin kuusisataa. Cismittääkö? -työryhmä kiittää Kauno ry:tä ja Lahden kaupunkia näyttelyn mahdollistaneista apurahoista, sekä Lahden Setaa, Lahti Prideä, Lahden Amnestyä ja QFemZineä tuesta.

Suurin kiitos tekijöille:

Topi Juntunen
Heidi Katajamäki
Timi Koski
Arto Korhonen
Essi Kuokkanen
Arja Kärkkäinen
Jenni Lehmonen & Matti Mänty
Johanna Lemettinen
Hanna Makkonen
Tanja Merikoski
Apila Pepita
Anna Puhakka
Margarita Rosselló
Kirsikka Ruohonen
Hanna Råst
Pekka Syrjälä

Kirjoittajat ovat nuoria taiteenalan toimijoita, jotka asuvat Lahdessa. Cismittääkö? on ensimmäinen heidän järjestämänsä ja kuratoimansa taidenäyttely.

Kuukauden blogitekstisarja/heinäkuu: Hanna Storm & Claes Grönroos - Otteita Mustasta Pispalasta 2016

http://mustapispala.net/

Ohjelmakuvaukset:

http://mustapispala.net/index.php/ohjelma/

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Otteita Mustasta Pispalasta 2016

QFemZinen toinen Musta Pispala oli jälleen hieno kokemus. Sisällöllisesti rikkaat työpajat sekä ylipäätään toimivat järjestelyt takasivat hyvät keskustelut, kokemusten vaihdon ja tutustumisen uusiin ihmisiin ja ajatuksiin. Seuraavassa muutamia poimintoja ohjelmasta.

Perjantaina Traumojen syntymisen ehkäiseminen -työpajassa käytiin läpi potentiaalisesti traumatisoivia tilanteita, niihin liittyviä vaiheita sekä tapoja, joilla mahdollisten traumojen syntyä voidaan ehkäistä. Potentiaalisesti traumatisoivia tilanteita on monenlaisia, kuten fyysisen väkivallan kohteeksi joutuminen, psyykkisesti kuormittava tilanne tai se, että joutuu todistamaan, kun jollekin toiselle tehdään väkivaltaa. Tärkeää on muistaa, että ihmiset reagoivat eri tilanteisiin eri tavalla eikä koskaan voi varmasti tietää, mikä tilanne on kellekin traumatisoiva ja mikä ei. Samantyyppiset tilanteet voivat myös eri kerroilla vaikuttaa eri tavoin.

Keskustelussa puhuttiin paljon siitä, kuinka ihmisistä tulisi huolehtia potentiaalisesti traumaattisten tilanteiden jälkeen – myös heistä, jotka eivät ole ystäviä tai läheisiä. Aktioiden jatkamista pohdittaessa kannattaa muistaa, että jos joku voi huonosti, hänen pitäisi saada apua mahdollisimman pian: traumaattiset tapahtumat voivat mahdollisesti vaikuttaa hänen koko myöhempään elämäänsä. Anarkistista toimintaa ylipäätään kuvaa osittain traumojen toistuminen jopa sukupolvesta toiseen. Tämän ehkäisemiseksi traumojen ehkäisemiseen ja purkamiseen pitäisi panostaa ja tärkeää olisi myös, että kaikki pyrkivät ottamaan vastuuta tästä.

Lauantaina Mustapinkki Pispala esittää: Transihmiset ja järjestelmä  -työpajassa puhuttiin virallisista transhoidoista Suomessa sekä siitä, mitä tehdä jos syystä tai toisesta terveydenhoitojärjestelmä kieltää hoidot joksikin aikaa tai kokonaan.

Ilman terveydenhoitojärjestelmän tukea on mahdollista muuttaa nimensä joko virallisesti tai yksinkertaisesti alkamalla käyttää jotakin toista nimeä. Samoin joitakin plastiikkakirurgisia toimenpiteitä sekä laserkarvanpoistoa voi teettää yksityisellä puolella sekä kosmetologeilla. Jotkin hakeutuvat hoitoihin myös ulkomaille kuten Viroon ja Thaimaahan. Monet näistä vaativat tietoa ja kontakteja sekä runsaasti henkilökohtaisia voimavaroja.

Keskustelussa nostettiin esiin myös anarkistisia näkökulmia: sosiaalinen ulottuvuus ja hyvä tuki voi joillekin olla tärkeämpi kuin cisteemiin sopiminen. Tai yhteiskunnan muuttaminen voi tuntua tärkeämmältä kuin itsen muuttaminen. Näissä näkökulmissa on kuitenkin aina huomioitava kunkin dysforian voimakkuus: jos dysforia on voimakasta, yhteisön tuki ei riitä, vaan henkilö tarvitsee sukupuolenkorjaushoitoja.

Pohdittiin myös sitä, voisiko erilaista tietotaitoa hankki itse ja käyttää sitä sitten cisteemin ulottumattomissa. Tai onko anarkisteille ylipäätään merkitystä juridisella sukupuolella? Entä voiko cisteemiltä ylipäätään odottaa liikoja? Helposti voi tuntua siltä, että toisaalla on huono ja toimimaton järjestelmä, joka sortaa transsukupuolisia, toisaalta taasen hoitojen itse toteuttaminen vaatii rahaa ja voimavaroja eikä kaikkea voi tehdä itse. Silti omien verkostojen ja keinojen kehittämistä pidettiin ensiarvoisen tärkeinä.

Lauantaina Mustapinkki Pispala esittää: Mustapinkki järjestäytyminen -työpaja keräsi paikalle runsaasti asiasta kiinnostuneita aktivisteja. Alun esittelykierroksen jälkeen kävi selväksi, että monella oli jo meneillään tai kehitteillä erilaisia projekteja. Nekin, joilla ei tällä hetkellä ollut mitään työn alla, olivat kiinnostuneita löytämään itselleen projekteja, joissa voisivat hyödyntää omaa osaamistaan sekä tutustua muihin aktivisteihin projektien lomassa.

Konkreettisen tekemisen lisäksi moni halusi tutustua muihin samoista asioista kiinnostuneisiin. Esiin nostettiin muun muassa se, että vaikka skene on suhteellisen pieni, se ei automaattisesti tarkoita, että samanhenkisiin ihmisiin törmäisi jatkuvasti edes omassa kotikaupungissaan. Ratkaisuna tähän ongelmaan oli monen mielestä turvallisen tilan löytyminen, jossa tapaamiset ja esimerkiksi yleinen hengailu olisi mahdollista järjestää. Turussa tällaiseksi paikaksi on muodostunut Kirjakahvila mutta esimerkiksi Tampereella ja Helsingissä tällaista paikka ei tunnu löytyvän. Tampereella tilaa etsitään aktiivisesti mutta toistaiseksi tilanne on edelleen avoin.

Yleisen keskustelun jälkeen työpaja jakaantui kaupungeittain pohtimaan kuinka mustapinkkiä sanomaa voisi edistää lokaalisti. Lopulta ryhmä jakaantui Tampereen ja Helsingin pienryhmiin. Tampereen pienryhmän jäsenten projektit ovat edenneet siihen pisteeseen, että ryhmä mietti etenkin kuinka he voisivat löytää tapoja hengailla ja tutustua ihmisiin. Tila­asiat nousivat edelleen esiin. Lopulta ryhmä päätyi valitsemaan viestisovelluksen kokeilun, jolla he yrittävät parantaa keskinäistä yhteydenpitoaan tulevaisuudessa. Helsingin ryhmä oli tamperelaisten tapaan pohtinut tila­asioita ja kuinka aktivistit voisivat kohdata paremmin sekä tutustua. Lisäksi ryhmä oli alustavasti keskustellut halusta järjestää liikuntaa, joissa pätisivät turvallisen tilan periaatteiden lisäksi matala kynnys tulla kokeilemaan eri lajeja.

Kaikesta päätellen mustapinkki­toiminta on varsi aktiivista ainakin isoimmissa kaupungeissa ja kiinnostuneita tekijöitä riittää vaikka tuskin niitä vieläkään liikaa on. Päällimmäisenä jäi kuitenkin mieleen omien turvallisten tilojen puuttuminen.

Lauantai-iltana Feminismin intersektionaalisuus -työpajassa pohdittiin feminismejä ja niiden intersektionaalisuuksia vapaasti keskustellen.

Se, miten erilaisiin feminismeihin ja feministeihin tulisi suhtautua herätti vilkasta keskustelua. Toisaalta ymmärrettiin, että esimerkiksi vanhemmat, pitkään naisasiafeminismiä tehneet feministit eivät välttämättä heti ymmärrä vaikkapa sukupuolen moninaisuutta, mutta että heitä pitäisi pyrkiä ymmärtämään ja heidän tapahtumiinsa mennä mukaan järjestämään omaa moninaisuutta esiin tuovaa ohjelmaa. Toisaalta vaadittiin sitä, että tietyn ajan kuluessa jokaisen pitäisi oppia toisia kunnioittavaa puhetta ja uusia asioita. Todettiin myös, että ihmisiä voisi ainakin ohjata tiedonlähteille.

Paljon keskusteltiin myös normeista ja queer-normeista. Esimerkiksi monamoristen suhteiden vähättely queer-piireissä  on sitä samaa, miten polyamorisia kohtaan voi olla ennakkoluuloja.  Queer-normeista mainittiin juuri polyamoristen suhteiden pitäminen parempina kuin monoamoristen sekä ”queer ulkonäkö”, jolla voi saada ”queer-pisteitä”. Seksuaalisten ja emotionaalisten/romanttisten suhteiden politisointia ei pidetty enää nykypäivään kuuluvana, vaan pikemmin yhtenä syrjinnän muotona.  Lopulta keskustelu johti siihen päätelmään, että queer-liikkeen tavoitteena on kaikkinainen normien purkaminen.

Toinen QFemZine – Polyamoria on ilmestynyt!

The second QFemZine – Polyamory is out!

QFemZinen toinen, polyamoria-teemainen numero tuli painosta tänä perjantaina.

Zine sisältää muun muassa kolmen polyamorisessa konstellaatiossa elävän henkilön haastattelu-keskustelun, kuvataidetta,  mielipiteitä ja pohdintoja sekä luonnosteluja vaihtoehtoisista toimintatavoista ”klassisissa” sarjamonoamorisissa suhteissa.  

Monitahoisesti polyamoriaa luotaavaa numeroa voit tilata postimerkin hinnalla, tai turkulaisten ja lähialueilla asustavien kanssa voimme sopia vaihtoehtoisesta lehden välityksestä.

QFemZine's second, a polyamory themed issue came off the press this friday.

The zine includes, among other things, an interview/conversation with three people living in a polyamoric constellation, art, opinions and deliberation and drafts for alternative ways of acting in “classical” serial monoamorous relationships. 

You can order this issue, which is a multifaceted probe into polyamory, at the price of a stamp. For people living in Turku and or nearby areas, it is also possible to figure out an alternative way of delivery.

 
Zine 2 € (postikulut väh. +1,20 € tai painosta riippuen).
The Zine costs 2€ (mailing cost min. +1,20 € or depending on the weight). 


Yhteydenotot ja tilaukset/contact and ordering:

Hanna Storm     Claes Grönroos

qfemzine@gmail.com
facebook.com/qfemzine