kuukauden blogiteksti/joulukuu: hanna storm: olin yksin, mutta se ei haitannut – kokemassa emilia kokon genderfuck – sukupuolipoetiikkaa

hanna storm

olin yksin, mutta se ei haitannut

kokemassa emilia kokon genderfuck – sukupuolipoetiikkaa

päästäkseen katsomaan emilia kokon genderfuck – sukupuolipoetiikkaa -esitys piti nähdä hieman vaivaa sekä olla onnekas: ensinnäkin piti ehtiä saada lippu esitykseen, joka oli loppuunmyyty, sitten hankkiutua esityspaikalle, joka ei ole teatteri tai muu esityspaikka. itse matkasin esityspaikalle neljä kilometriä pyörällä, kaksi tuntia bussilla, tunnin kävelin ja harhailin osaksi eksyksissä.

ilahduin valtavasti, että aulassa todella on purkki, johon saa laittaa minkä tahansa summan 0–20 €:n väliltä, ”suositushinta 10 €, tarvittaessa summa voi olla myös 0 €.”

hyvin tilalliseksi ja materiaaliseksi osoittautuva esitys alkoi ajattelijahahmon, turisevan tissin luennosta kokon oikeassa / lavastetussa työhuoneessa kirjojen, roskien, ilmapallojen, kimallenauhojen, värivalojen, muovipussien, tekokakkojen, valokuvien, piirrosten, kuivakukkien, sammalen, jäkälän… keskellä. tietyn sukupuolentutkimus- ja taidekontekstin kirjoja butlerista nykypäivään ja runoudesta queerkuvataiteeseen, mutta samaan aikaan lattialla eri asteisesti mädäntyneitä banaaninkuoria. sumeat valokuvat ihmisistä ja kaupan muovisesta hedelmäpussista tunnistamattomine sisältöineen toistuivat seinillä. huone oli täynnä kulttuuria ja luontoa, korkeaa ja matalaa, mutta eivät vastakohtina vaan sulassa sovussa kuuluen kaikki samaan tilaan ja luoden sen. turisevan tissin luento teoriaröykkiön keskellä tuntui tiivistävän: sukupuoli on kaikkea ja ei mitään, sukupuoli on täällä ja ei ole, se on kuin nämä tai nämä ja ei ole, ja näistä vaikeista käsitteistä ja kirjapinoista huolimatta siitä voi sanoa hyvin vähän.

                     

pitäisikö sukupuolesta sitten sanoa paljoakaan?         

                     

en tunne muita neljää katsojaa, minulla on reppu ja paljon vaatteita, joita yritän     tunkea reppuun, olen jotenkin nolo niistä tavaroista, kuten aina olen, kun muilla ei ole mitään ja heidän ei tarvitse piilotella tai asetella niitä.

                     

tämän ensimmäisen osan jälkeen esityksessä on vähän puhetta, hyvä niin, uppoudun.

***

hannaksi esittäytyvä tyyppi tuli hakemaan meidät huoneesta drag show’hun, kehotti jättämään tavarat huoneeseen mutta ottamaan takit mukaan. hän kuljetti meitä portaita alas ja ylös, en enää osaisi toistaa reittiä kuten en myöhempiäkään kierroksiamme. pysähdyimme porrastasanteelle, jossa oli jakkaroita ja hanna alkoi viedä meitä pois yksitellen.

en halua jäädä viimeiseksi, en halua jäädä viimeiseksi. en tiedä miksi koen näin. en jää viimeiseksi vaan toiseksi viimeiseksi.

hanna vei minut vessaan jossa istuin katsoen suihkussa olevaa kokonaan folioon verhoutunutta hahmoa.

yritän katsoa höyryn läpi, juokseeko vesi oikeasti, juoksee se, kuuluu myös vaimeaa musiikkia. rauhoitun, tässähän saa vain olla, seurailla, ajatella. suihkussa oleva hahmo tuntuu rauhoittavalta ja levolliselta. jotenkin se myös liikuttaa, tuntuu, että olen yksin, tuntuu, että hahmo on jossakin toisella puolen, eikä se näe minua kuten minä näen sen, toisaalta minun ei hämärässä ole pakko katsoa ja vetää aktiivista roolia, suorittaa osallistumista.

***

pian oveen koputettiin ja hanna vei minut aulan sohville, jossa muita katsojia jo oli. rakennus alkoi aulassa olevan taidenäyttelyn perusteella näyttää kansalaisopistolta tai muulta oppilaitokselta. tarjolla oli vissyä ja riisikakkuja.

kolme tyyppiä kyselee esityksestä kaikenlaista. mietin koko ajan ovatko tyypit osa esitystä vai eivät. erityisesti taideterapeuttina työskentelevä henkilö kysyy niin paljon ja niin ”tyhmiä kysymyksiä”, että mietin kovasti onko hän fiktiivinen. esimerkiksi        genderfuckin hän kuulee ensin central parkiksi!

kun lähdemme hissillä alas, hissin ovien raoista näkyy joitakin tyyppejä, ja kuulostaa siltä, kuin he sanoisivat genderfuck. se on minulle yksi esityksen           pysäyttävimmistä kohdista. sanojat kuulostavat teineiltä, jotenkin sellainen hälyisyys heidän äänessään, mutta en voi tietää. olivatko he siellä ja jos olivat, sanoivatko he niin – jos sanoivat heidän täytyi olla osa esitystä, niinhän?

***

kellarissa hanna valaisi tietämme taskulampulla. oli roskaista ja pölyistä. katto oli matalalla ja minua taas jotenkin liikutti, kun hanna monta kertaa sanoi, että varokaa päitänne ja koski jokaiseen matalalla olevaan putkeen, ettei kukaan meistä vahingossakaan olisi huomaamatta niitä; jotenkin koskettavaa, että meidät jokainen huomioitiin koko ajan. pysähdyimme. hanna näytti valoa käytävän päähän, siellä oli kultainen läikehtivä möykky. möykky liikkui ja rapisteli, mutta pysyi matkassa mitattuna melko paikallaan.

katson kääntyen yhä enemmän sisäänpäin ja mietin, mikä ja miksi minua oikein   surettaa. se on kuitenkin sellaista turvallista surua, sellaista, että saan olla tässä ja kukaan ei katso minua pahasti ja että en voi tehdä mitään väärää kun vain seuraan.

***

menimme ulos läheiselle parkkipaikalle/hiekkakentälle. oikealla koirapuisto, jossa muutama koiranulkoiluttaja, vasemmalla teollisuusyrityksiä. pimeää, kuten jo monta tuntia, tuulista, koleaa, tihuttaa. seisoimme rivissä mustaan neliskanttiseen muovilla peitettyyn esineeseen päin. autiota ja hiljaista koirapuiston ääniä lukuun ottamatta. esineestä kuuluu huminaa, kohinaa. sitten emilian rauhallinen, utuinen ääni alkaa lukea harry salmenniemen runoa meri, joka polveilee, aaltoilee.

                     

mitä ajattelisin näistä vertauksista.

meressä on pisaroita ja aaltoja, kaikki erilaisia, silti ne kuuluvat mereen.

autiomaassa on hiekkaa ja hiekkakentällä on hiekkaa, jokainen jyvä erilainen, mutta silti ne kuuluvat autiomaahan ja hiekkakenttään.

ja kaikkialla on muovia, huomaamattomana, näkyvänä, ei juuri milloinkaan hajoavana niin kauan kuin tämä maapallo on olemassa mutta kaikkialla, osana suurta muovien perhettä.

en ajattele mitään.

yritän olla ajattelematta mitään.

runonlausunta huumaa. tuntuu, että lepään, pitkästä aikaa. olen huono kuuntelemaan, enkä nytkään pysty keskittymään koko aikaa, sillä runo on pitkä. mutta nautin juuri siitä, että saan seistä juuri siinä autiudessa, samanhenkisten ihmisten vierellä, mutta sisälläni yksin.

sitten emilia ilmestyi ääneti taaksemme ja sanoi, että hän haluaisi näyttää meille vielä yhden jutun. hän ilmestyi todella kuin tyhjästä. ääni oli samankuuloinen kuin runonluennassa. lähdimme seuraamaan häntä mutkittelevia teitä muutaman korttelin muun muassa taideakatemian ohi.  ylitimme suojatiet varovasti emiliaa seuraten. sekin oli jotenkin liikuttavaa, että hän pysähtyi, ilmeisesti meidän takiamme, vaikka autot olivat hyvin kaukana.

menimme parkkihalliin tai sen tapaiseen hissillä. emilia riisui tumman tuulipuvun ja jatkoi matkaa pastellinvärisissä kimaltavissa vaatteissa. toisessa päässä pitkää hallia oli kuusi tuolia ja sinistä valoa. istuimme tuoleilla emilia kanssamme. sitten hän alkoi hitaasti, ikään kuin varoen kävellä toiseen päähän, joka tuntui olevan hyvin kaukana. katsoimme. odotimme. hopeinen kirkas valaistu möykky ilmestyi kaukaisuuteen. se liikkui, kipitti, kääntyi. möykky oli jotenkin päättäväisempi ja valaistuksen takia kirkkaampi kuin kultainen. jonkin ajan päästä emilia nousi ylös sen takaa. sitten hän käveli takaisin, taas hyvin hitaasti ja istui kanssamme vielä hetken.

viipyillä, ottaa aikaa, ottaa tilaa. kunpa minäkin oppisin olemaan noin edes joskus. samaan aikaan vaan nautin; kauneudesta, valosta, liikkeestä, hitaudesta, siitä, että saan olla, odottaa, katsoa, seurata… osallistua ja levätä yhtä aikaa.

mennään katsomaan auringonlaskua, emilia sanoi.

menimme hissillä parkkihalliin tai sen tapaiseen mutta pienempään kuin edellinen. ulkoa tuleva valaistus teki aivan uskomattomalla tavalla sellaisen efektin kuin aurinko olisi todella laskemassa.

minun teki mieli itkeä, mutta ei kuitenkaan. katsoin, imin näkymää, hengitin syvemmin. tuntui, että olimme paikalla kauan. toisaalta nykyään viisi minuuttiakin on kauan.

.
.
.
.
.
.
.
.
.
.      

kuva emilia kokko: genderfuck – sukupuolipoetiikkaa, promokuva fb-tapahtumasta

emilia kokon genderfuck – sukupuolipoetiikkaa on saanut paljon huomiota niin yleisön kuin virallisen taidemaailmankin keskuudessa marras-joulukuussa. kaikki esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä  ja jonotettuja (kuhunkin esitykseen mahtui vain viisi katsojaa, mutta uskon, että esitykset olisivat taatusti olleet täynnä, vaikka katsojamäärä olisi ollut suurempi). arvostelut ja esittelyt muun muassa helsingin sanomissa, hufvudstadsbladetissa ja koneen säätiön rohkea avaus -sarjassa ovat olleet kiittäviä.

paljon Onnea  ja Kiitos vielä emilia upeasta, sukupuolen ja mielen sokkeloihin kulkevasta, tilaa ja positiivista yksinäisyyttä avaavasta, kiireettömästä sekä katsojan taloudellisen tilanteen huomioivasta esityksestä itseni ja QFZ:n puolesta! <3

Kuukauden blogitekstisarja/helmikuu: Aamu Aurora: LÄSKI! – VAKAVAA ASIAA HUUMORIN SIIVIN

Aamu Aurora

LÄSKI! – VAKAVAA ASIAA HUUMORIN SIIVIN

Kuten varmaan monilla, olivat omatkin odotukseni korkealla mennessäni katsomaan Raisa Omaheimon ja työryhmän LÄSKI! Rasvainen monologi lihavuudesta -näytelmää teatteri Takomoon tammikuussa. Lihavuus, keho ja ulkonäkö ovat aiheita, jotka koskettavat erityisesti naisia ja naisoletettuja yhteiskunnassamme, ja tottakai yhä enenevässä määrin kaikkia. Ei omakaan suhteeni vartalooni ole ihan ongelmaton. Olen kärsinyt syömishäiriöistä, laihduttanut, lihonut ja laihtunut sekä kohannut kehooni liittyvää arvostelua ja pilkkaa. Niin lievä ylipaino, laihuus kuin normaalipainokin voivat olla kritiikin kohteita, kun ulkonäön odotetaan olevan jotakin muuta. Olen kokenut paljon seksuaalista häirintää ulkonäköni vuoksi kuten monet naiset ovat. Toisaalta ruumiini antaa minulle runsaasti hyviä kokemuksia; se on minulle työväline, jolla toteutan itseäni laulaessani, tanssiessani tai näytellessäni. Teen taidemallin töitä, joissa olen useimmiten alasti, ja pidän siitä. Rakastan tekemisiäni, vaikka tavalla tai toisella nekin ovat osa ulkonäön ja kauneuden maailmaa, jossa kritisoitavaa riittää. Minusta jokainen voi yksilöllisesti määritellä mitä pitää kauniina, muodostaa jonkin mielipiteen itsestään, jota ulkoisella olemuksellaan heijastelee. LÄSKI! pureutui tähän kaikkeen.

Alussa selvisi, että kyse on stand-up-tyyppisestä esityksestä. Käsiohjelmassa puhutaan "monologista", ja etukäteen olin lukenut "Päähenkilö tuo kokemuksensa lavalle"-tyyppisiä kuvauksia esityksestä. En ole erityinen stand up -fani, koska usein sekin on näyttäytynyt valkoisten keski-ikäisten miesten kenttänä, eivätkä vitsit osu eivätkä uppoa. Olikin virkistävää todeta, että lajista löytyy myös kiinnostavampia variaatioita kuten LÄSKI! Teatteri ja elokuva ovat minulle taianomainen ideoiden ja kauneuden maailma, jossa kaikki on mahdollista. Olen klassisen koulutuksen saanut laulaja, työskennellyt musiikkiteatterissa ja oopperassa. Pidän baletista, burleskista, itämaisesta tanssista eri lajeineen, ylipäätään näyttämöstä, joka tapahtumineen kohoaa arjen yläpuolelle.

Odotin LÄSKI!-esitykseltä räjäyttävää kritiikkiä painoihanteita kohtaan, ihanteita, joiden mukaan jokaisen pitäisi olla laiha. Vuosia olen ihaillut laulaja Beth Dittoa, joka on paitsi mahtava laulaja, myös cool ja läski. Ditto mainitaan käsiohjelmassa, hyvä kiva! Ennen teatterisaliin menoa katselen seinillä kuvia esityksestä. Ne näyttävät kauniilta, utuisilta.

Lavalle astuu mikrofonin varteen kookas, lyhyttukkainen, suurisilmäinen ja matalaääninen nainen, joka on suurimman osan esityksestä hauska. Hän kertoo olevansa pitkä, sitähän näyttämö tai valokuva ei paljasta, etenkin jos esiintyjä on yksin. Jutut ja tarinat ovat omakohtaisia, kuten esitteessä sanotaan ”tosia”. Tietenkin näyttämöllä kyseessä on aina osatotuus, se, mitä halutaan näyttää. Valokuvalla on raaminsa. Omaheimo kertoo kehosyrjinnästä monissa eri paikoissa: vaateostoksilla, kunto- ja joogasalilla, treffeillä, netissä. Lisäksi hän kertoo äidistä, joka laihduttaa. Esimerkit koskettavat, erityisesti äitiä koskeva, tosin lyhyeksi jäävä, osuus.

En ole itse ollut niin lihava, etten olisi saanut turvavyötä kiinni lentokoneessa, siihen en voi samaistua, mutta koen syvää myötätuntoa. Huomaan, että vaikka painoa ja ulkonäköä koskevat asiat ovat runnelleet omaakin elämääni, ovat ne erilaisia kuin näytelmässä kuvatut lihavan kokemukset. Minulla on vaikeuksia hahmottaa ruumiini kokoa, ja peilistäni saattaa näkyä "valaanruho", vaikka olisin hoikka tai "normaalikokoinen", mitä se tarkoittaakaan. Omaheimokin kertoo kärsineensä syömishäiriöistä, ja toipuneensa niistä. Eräässä kohtaa esitystä hän venyttää entisien, suurempikokoisten housujensa kaulusta, ja kertoo laihtuneensa 30 kiloa. Tällaista en ajatellut näkeväni, luulin että esityksessä sanottaisiin haista paska laihdutukselle. Mutta tämä kertoo juuri siitä, kuinka läpitunkevaa laihdutus yhteiskunnassamme on. Lihavuus on "epäterveellistä", eikä kannata. Minua hieman ihmetyttää läskivitsit, joille yleisö nauraa. Läskihän saa kertoa läskivitsejä, mutta eikö se ole juuri tyypillistä puolustuskäytöstä? Itsestään pitää tehdä vitsi ennen kuin muut ehtivät. Läskivitsit eivät naurata minua yhtään. Lopulta päähenkilö kuiskailee vitsejä pimeässä kulmassa pieneen nitisevään tuoliinsa painuneena, ja loppu yleisökin hiljenee ja myötäahdistuu.

Miljoonat tuhlaavat rahansa ja aikansa laihdutusbisnekseen ja pettyvät. Jo lapsetkin laihduttavat. Jos huumori suurimmalle osalle katsojia toimi laihduttamisen kritiikkinä, hyvä. Esitys herättää minussa suurta sympatiaa, välillä kyllästymistäkin. Balettimaailmaa irvaillaan taas, päähenkilö pukeutuu tyllihameeseen, sahaa videossa moottorisahalla kahtia tuolin, johon ei meinaa mahtua istumaan, valelee sen bensalla ja sytyttää tuleen. Syntikkaversio Tsaikovskin Joutsenlammesta soi taustalla. Mielestäni tehokkaampaa olisi ollut käyttää alkuperäistä orkesterisävellystä, kuten Black Swan -elokuvassa, joka näytti balettimaailman hulluuden.  Äänisuunnittelu on ammattimaisen hyvää, konemainen miesääni kylmäävä, mutta välistä musiikkiväännökset saavat kauneudenystävän vääntelehtimään, mikä lienee tarkoituskin?

LÄSKI! nostaa esille todella tärkeän aiheen. Toivon mukaan se lisää kehopositiivisuutta sekä monimuotoisten vartaloiden hyväksyntää. Mielestäni aiheesta saisi kuitenkin tehtyä kestävämpääkin draamaa. Esityksessä on realismia ja naiiviutta, joka rikkoo ensin hienosti luodun teatterin illuusion. Käsiohjelmassa kuvaillut todet dialogit ja tapahtumat muuttuvat dramatisoiduiksi muistoiksi kipeästä menneisyydestä. Päähenkilö on yksinäisyydestä kärsivä lihava, mutta toteaakin "myöhemmin löytyneen kumppaneita jotka kunnioittavat häntä", mitä ei valitettavasti avattukaan enempää. Lausahdus vähensi roolihahmon todentuntuisuutta ja latisti draamaa. LÄSKI! kuuluu "asia on tärkein"-esityksiin, ja lunastaa sellaisena paikkansa. Valtamedian kiinnostus näytelmää kohtaan on ollut suuri, ja ihmiset ovat avautuneet kokemastaan painosyrjinnästä. Teatteriesitys voi siis olla myös tällainen pitkä puheenvuoro. Perinteinen tarina pystyy mielestäni kuitenkin esittämään asiat ja ehkäpä perehtymään niiden syihin vieläkin tehokkaammin.

 

Käsiohjelman runossa kerrotaan "Täydellisestä maailmasta" jossa "jokainen läski olisi onnellinen läski, jokainen olisi riittävä eikä yhdenkään äidin tai isän tarvitsisi laihduttaa". Kuulostaa kyllä ihanalta. Maailma vaan on tällaisesta vielä kaukana; tulemme edelleen toimeen todellisuudessa, jossa missikisat, bikinimainokset ja treenatut "ihannevartalot" ympäröivät meitä mediassa, viihteessä ja taiteessa. Ystävien ja terapiaryhmien kehopositiivinen kupla ei suojaa tältä kaikelta täysin. Ulkona kadulla kävellessä tulee vastaan se idiootti, joka haukkuu läskiksi ja myös se, joka kehuu ulkonäköä, jos se vastaa kauneusihanteita. Tuntemattomien ulkonäön suora kommentointi julkisessa tilassa näyttäisi myös olevan lisääntymässä, kuten Raisa Omaheimokin toteaa haastatteluissaan. Internetin myötä sananvapaus on korostunut ja ihmiset ovat entistä suorapuheisempia ja hyökkäävämpiä tuntemattomiakin kohtaan.

Itse koen oloni paremmaksi hyväksymällä erilaiset vartalot, ja niin laihduttajat kuin ei-laihduttajatkin. Täydellistä onnelaa maailmasta tuskin saamme. Jos joku saavuttaa tyytyväisyyden vartaloonsa harrastamalla fitnessiä, sallittakoon se hänelle. Jos joku haluaa olla läski, niin hienoa! Ulkonäön muokkaus kaikkine variaatioineen on mielestäni oikeus. Maailma on epätäydellinen, mutta hyväksymällä muut on siinä edes hieman helpompi olla. "Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet" hokevat usein ihmiset, jotka hyväksyvät sinut millaisena he sinut näkevät eivätkä todellakaan ole kiinnostuneita kuulemaan, mitä mieltä itsestäsi olet. Oikeasti toista kunnioittaa arvostaessaan hänen näkemystään itsestään. LÄSKI! hakee hyväksyntää lihavuudelle, mikä on tärkeää. Se näyttää kuinka valmiina syötettyjen kauneus- tai terveysihanteiden takana ovat markkinat, jotka haluavat tehdä tuotteistaan tärkeitä ja viedä rahamme. Tuotteita ei löydy jos ei sovi muottiin. Rakkaus, myötätunto ja kunnioitus ovat kuitenkin ilmaisia jaettavaksi vaatimuksiltaan kovenevassa maailmassa. Kauneuden voimme määritellä ihan itse.