Hae tästä blogista

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Kuukauden blogitekstisarja/maaliskuu: Mitja Mankala: ”Kaiken on mentävä” – matkakertomus Fennovoiman vastaiselta protestileiriltä











Mitja Mankala
”Kaiken on mentävä” – matkakertomus Fennovoiman vastaiselta protestileiriltä

Kuvat: Hyökyaalto-blogi ja kirjoittajan omat kuvat

Kesäkuussa 2015 istuin läkähdyttävän kuumassa autossa jossain päin Pohjanmaata ja katselin ikkunasta kauas levittyviä peltoja ja panin merkille kilometrin välein ilmestyviä lestadiolaisten rukoushuoneita. Vieruskaverini painoi reteästi ylinopeutta ja hörppi kahvia pahvimukista. Matkaa oli takana jo useampi tunti ja olimme herkeämättä keskustelleet Fennovoimasta ja sen dystooppisesta ydinvoimalahankkeesta. ”Jengi vaan istuu jossain stadissa juomas kahvia ja puhumassa jostain antikapitalismista ja valtion vastustamisesta, mutta sit ei saa aikaseks lähtee tonne leirille. Siellä voi nousta joka aamu koneelle ja konkreettisesti tehdä jotain asioille”, kuskimme kirosi ja asetti tyhjän kahvimukin juomatelineessä lepäävän tornin jatkoksi.

Vuosien parlamenttipoliittisen verhon takana tapahtuneen kädenväännön jälkeen Fennovoimasta tuli todellisuutta huhtikuussa 2015, kun Lassila & Tikanojan alaisen L&T Biowatti Oy:n koneet jyrisivät yhtenä rivistönä raivaamaan avohakkuuta Pyhäjoen Hankikivenniemelle. Stora Enso oli vetäytynyt hankkeesta imagonsa suojelemiseksi, mutta L&T:tä ei vaikuttanut häiritsevän lainvoimaisen maisematyöluvan puuttuminen ja uhanalaisten merikotkan ja valkoselkätikan pesintäkausi. Tuolloin ensimmäiset aktivistit kiirehtivät paikalle ja pysäyttivät hakkuut kiipeämällä puihin. Helsingissä protestoitiin tunkeutumalla Lassila & Tikanojan päätoimistoon ja myöhemmin polttamalla kaksi firman autoa.

”Nyt ehkä kannattaa peittää naamaa jollain, vartijat tykkää kuvata ihmisiä”, kuski sanoi, mutta jätti itse seuraamatta kehotustaan: oli kuulemma jo hyvä tuttu paikallisten viranomaisten kanssa. Automme kolisi pientä mökkitietä pitkin tiheässä metsikössä Pyhäjoen Hanhikivenniemellä, kunnes eteemme aukesi L&T Biowatti Oy:n luoma näky. Metsä loppui kuin seinään, jonka jälkeen rakenteilla olevien työmaan porttien ja keltakypäräisten vartijoiden takana aukesi lohduton avohakkuu, jossa tukkikasat reunustivat työmaan läpi kulkevaa tietä ja viimeiset tikat koputtelivat yksinään seisovia, käyriä männynrunkoja. Mutta vaikka avohakkuita ei kyetty vastustamaan ajoissa, olivat aktivistit ehtineet puolentoista kuukauden aikana perustamaan vakaan leirin työmaa-alueen sisälle muutaman hehtaarin metsäkaistaleelle.

Pysäytimme auton leirin porteille. Raivatun metsän jäänteistä – oksista ja rungoista – oli varusteltu näyttävä muuri työmaatien reunalle. Muuria koristi kaikkialla puissa roikkuvat ydinvoiman vastaiset banderollit. Nousin autosta ja leirin porteille saapui heti pari balaclavalla ja maastotakilla varustautuneita aktivisteja tarkistamaan tilanteen. Juuri tuona päivänä oli alkanut Joukkovoima vastaan ydinvoima -niminen kaksiviikkoinen kansainvälinen protestileiri ja väkeä saapui ripotellen leiriin jatkuvasti. En ollut elämässäni koskaan aikaisemmin osallistunut vastaavalle leirille, mutta se vaikutti kiintoisalta ja helposti lähestyttävältä. En pettynyt.

Vasta paikan päällä ymmärsi täysin miksi ja mitä vastaan oli tullut taistelemaan. Hanhikivenniemen häikäisevä kauneus kannusti joka päivä jatkamaan. Leirin porteilta alkoi parin hehtaarin metsäalue, jonka ainoa polku oli barrikoitu huolellisesti häätöä varten ja parin männyn latvassa oli Saksan Hambachin metsävaltaukselta innoituksensa saaneita puumajoja. Polku jatkui pienen niemen kärkeen, jossa metsä loppui ja hiekkarannan reunustama Pohjanlahti alkoi horisontin jatkuessa loputtomiin. Myöhemmin tuodessani erään toverin rantaan hän kiteytti maiseman yhdellä lauseella: ”En ole eläissäni nähnyt näin suurta taivasta.” Niemen kärjessä oli myös kaksi mökkiä, joiden omistajat antoivat leiriläisten asua niissä; olihan Fennovoima aikeissa pakkolunastaa ne – julkisuudessa liikkuneista tiedoista poiketen – ilman korvausta. Mökkiläiset kävivät myös aktiivisesti paikalla kyselemässä kuulumisia ja tuomassa kahvia ja pullaa.

”Joku huoltaa, ruokkii ja saunottaa tätä joukkoa!” kauhisteli Oulun poliisipäälikkö Sauli Kuha kesän lopulla poliisin nettisivuilla, mutta poliisi olikin hädissään, kun mitään taustajoukkoa tai varjoissa piileskelevää sponsoria ei löytynyt. Syynä lienee leirin käytännönläheinen tee-se-itse periaate: kaikki tarpeelliset tehtävät jaettiin jokaisen vapaaehtoisuuden ja oma-aloitteisuuden mukaan, suurempaa työtä vaativia asioita varten muodostettiin työryhmiä, jotka saivat itsenäisesti organisoida asiat rullaamaan. Ruokaa ostettiin sen verran kuin kolehdista rahaa irtosi ja loput dyykattiin lähialueiden ruokakauppojen pursuavista roskiksista yöllisillä seikkailuilla. Päivisin istuttiin varpaat rantahiekkaan haudattuina ja syötiin yhteistä vegaanista ateriaa valtavasta kattilasta. Saunakin lämpesi kun ensin vallattiin Fennovoiman omistukseensa ottama mökki ja sen jälkeen haettiin puutavaraa avohakkuualueen risukasoista. Lähes joka ilta istuttiin yhdessä nuotiolla puimassa juonia työmaan pysäyttämiseksi, ilman johtajia tai ylempää tulevia käskyjä. ”Anarkiaa sanan varsinaisessa merkityksessä”, kuten arvon poliisipäälikkö samaisessa kirjoituksessa tuskaili.

Ruokahuollon, rakentelun, saunomisen ja kokemusten jakamisen ohella leirin arkeen kuului tottakai konkreettinen työ myös itse työmaalla. Aikaisin aamulla ryhmä halukkaita marssi porukalla työkoneille ja yksinkertaisesti pysäytti ne niille sijoilleen. Ajan myötä vartijoita ilmaantui lisää ja heidän otteensa kovenivat, mikä tarkoitti yhä useammin kissa ja hiiri -leikkejä ja hämäysliikkeitä. Joka päivä oli jatkuvaa kilpavarustelua: leiriläisten piti olla keltakypäräisiä ovelampia, nopeampia ja joskus myös monilukuisempia. Illalla istuttiin Raahen poliisiasemalla odottamassa kiinniotettujen tovereiden pääsyä vapauteen. Joka päivä Fennovoiman työt viiväistyivät tunnilla, parilla, joskus koko päiväksi. Yrityksen omilla nettisivuilla vannottiin töiden sujuvan aikataulussa, vaikka entisiä lausuntoja eri työvaiheiden suunnitelluista deadlineista poistettiin näkyvistä tai korvattiin uusilla.

Joukkovoima vastaan ydinvoima -leiri eteni ja joka päivä opin uutta ja usein istuin rantakallioilta pohtimassa itseäni ja ympäristöäni. Miksi järjestää tuhat mielenosoitusta jossain Senaatintorilla, kun on mahdollista pysäyttää ydinkatastrofi heti sen syntysijoille kiipeämällä kaivurin päälle tai kahliutumalla maansiirtorekan renkaisiin? Miksi vaivautua organisoimaan 200 ihmistä heiluttamaan plakaatteja poliisin silmien alle, kun sama määrä ihmisiä pystyisi lamaannuttamaan koko työmaan ehkä lopullisesti? Toisaalta on huomioitava myös, että leiri tuskin olisi selvinnyt näin pitkälle ilman erilaisten kampanjoiden tuomaa julkisuutta eikä kaikilla ole mahdollisuutta osallistua leirille tai kaikkeen sen toimintaan monistakin eri syistä johtuen, vaikka halua olisi. Vaikka suora toiminta onkin tyydyttävän tehokasta, on oleellista korostaa myös sakkokassan keräämisen, laki- (ja muun henkisen) tuen tarjoamisen tai informaation ja ajatusten jakamisen tärkeyttä.

Pohdin ensimmäistä putkareissuani. Eräänä iltapäivänä autoin astmakohtausta läpikäyvää toveriani maijan takapenkillä ja katsoin takaikkunasta, kuinka Suomen poliisi lähti ajamaan paikalle saapunutta ambulanssia karkuun. Pelkäsin ja pelkään edelleen sinipukuisten kanssa asioimista niin, että ääneni värisee ja käteni tärisee, mutta Hanhikiven tapahtumien jälkeen en jatkossa ainakaan sorru luottamaan heihin.

Ajattelin leiriämme. Kaikki se mitä olin lukenut ja pohtinut, miten maailman tulisi toimia, konkretisoitui noiden oksista kyhättyjen muurien takana. Kun astui portista sisään, poistui käytännössä Suomen valtion alueelta omaan pieneen utopiaan. Utopiaan, jossa oli aidosti mahdollista suoraan vaikuttaa omaan elinympäristöönsä. Yhteisöön, jota oli kaivannut koko elämänsä kapitalistisen ”tee töitä, osta, kuluta, kuole” -helvetin keskellä.

Fennovoiman ydinvoimalan rakennuslupahakemuksen ehtona oli se, että projektilla on vähintään 60 % kotimainen omistus (vaikkakin ”kotimainen” käännettiin myöhemmin tarkoittamaan EU-alueelta tulevaa omistusta). Rakennuslupahakemus oli määrä jättää tiistaina 30. kesäkuuta kello 16.15 mennessä. Tuona iltapäivänä kauhoin ruokaa pikavauhtia lautaselleni ja juoksin Fennovoimalta vallattuun rantamökkiin eväitteni kanssa. Pakkauduimme suurella joukolla mökin pirttiin katsomaan Olli Rehnin tiedotustilaisuutta pienen läppärin ruudulta. Ihmiset hyssyttelivät toisiaan kuullakseen pienistä kaiuttimista, kaatuuko Fennovoima tänään. Kaikki pidättelivät hengitystään ja kansainväliset toverit yrittivät nähdä suomea puhuvien kasvoilta, mitä elinkeinoministerin sanat tarkoittavat.

Sama Olli Rehn, joka vuotta aikaisemmin oli blogissaan kirjoittanut, miten ”tätä menoa Suomesta uhkaa tulla epäonnistuneiden ydinvoimahankkeiden ulkomuseo”, ilmoitti nyt Fennovoiman jättäneen rakennuslupahakemuksensa. Ongelman ”kotimaisesta” omistuksesta oli ratkaissut kroatialainen Migrit Solarna Energija. Firma osoittautui jo iltaan mennessä venäläiskytköksillä varustetuksi pöytälaatikkofirmaksi. Viranomaiset eivät kuitenkaan olleet yhtä tehokkaita selvitystyössään, ja tällä tempulla Fennovoiman onnistui ostamaan itselleen kuukauden verran lisäaikaa taivutella vastahakoinen Fortum mukaan projektiin. Puoli tuntia tiedotustilaisuuden jälkeen Hanhikivenniemen työmaan vartijat joutuivat lapioimaan työmaatielle ilmestynyttä huussin sisältöä. Seuraavana päivänä alue luovutettiin virallisesti Rosatomille ja sen pitikin olla venäläisten vieraitten saapuessa tyhjä ylimääräisistä häiriötekijöistä. Rosatomin edustajien vierailubussi joutui kuitenkin pysähtymään työmaalle muutamaksi tunniksi ääneikkäiden aktivistien näyttäessä läsnäolonsa alueella.

Tässä vaiheessa olin jo täysin rutinoitunut leirin toimintaan. Tiesin, miten järjestetään blokkaus työmaalla ja kuinka kannattaa ajoittaa paikalta poistuminen jäämättä poliisin haaviin. Tuosta metsäalueesta ja tuulisesta niemestä oli tullut kotini – paikka jota puolustaa. Rosatomin ottaessa avaimet haltuunsa olikin odotettavissa suuremman luokan poliisioperaatiota, mihin reagoimme asiaankuuluvalla tavalla. Mobilisoimme etelästä kaikki tutut paikalle, rakensimme uusia barrikadeja ja varustimme puumajat vesikanistereilla ja purkkiruoalla monen päivän väsytystaistelua varten. Joka aamu heräsimme ennen kuutta odottamaan mellakkapoliisien armeijaa ja jatkamaan rakennustöitä. Valmiustilassa kituminen oli raastavaa: blokkauksiin ei riittänyt enää resursseja, ja pikkuhiljaa ihmisiä alkoi valua etelään pitämään hermolomaa. Omakin psyykeni romahti, kun olin liian kauan katsonut, miten vartijat kurittivat ystäviäni, poliisit sakottivat vailla rakennuslupaa toimineen työmaan pysäyttäneitä tovereitani ja keskimääräiset yöunet olivat parin tunnin luokkaa. Vaikka en vaihtaisi kokemuksiani risumuurien sisäpuolella mihinkään, jouduin silti joka päivä näkemään miten työmaa heti niiden ulkopuolella edistyi. Kotiani uhattiin ja koko Hanhikivenniemen ympäristöä ja maaperää myllättiin kuntoon, jossa metsä ei tulisi enää kasvamaan ennalleen, jos ollenkaan. Se aiheutti minussa vihaa, jonka kanssa oli lopulta mahdotonta elää kovin kauaa. Lähdin leiriltä 5. elokuuta 2015 – samana päivänä kun Fortumin ilmoitettiin osallistuneen korvaamaan viranomaisten viimeinkin hylkäämä Migrit.

Syyskuun puolessa välissä alkoi kuohua. Mellakkavarustein varautunut poliisi aloitti vartiointifirma G4S:n avustuksella Hanhikivenniemen protestileirin tyhjennyksen 15. syyskuuta. Heti seuraavana päivänä iskettiin tukeaan Hanhikivenniemelle osoittaneeseen Squat Venetsiaan Helsingissä häätämällä ja sulkemalla se. Jälleen sitä seuraavana päivänä siniset valot vilkkuivat Helsingin pimenevässä illassa, kun häätöjä vastaan järjestetty mielenosoitus valtasi kaupungin omistaman tilan Kalasatamassa. Valtaajat ilmoittivat solidaarisuusviestinsä Hanhikivelle. Leiri oli saatu pitkälti tyhjennettyä, mutta yhtä puumajassa ollutta aktivistia poliisin ei onnistunut ottaa alas. Syyskuun 19. majailijan ruoka loppui, ja hän ilmoitti aloittavansa nälkälakon määrittämättömäksi ajaksi. Viranomaiset kielsivät muita aktivisteja toimittamasta apua puussa viruvalle toverilleen, jonka seurauksena kolme ihmistä aloitti nälkälakon Fennovoiman toimistolla Pyhäjoella. Puolan Varsovassa aktivistit puolestaan kiipesivät levittämään solidaarisuusbanderollia Suomen suurlähetystön edustalle. Yhdeksän päivän puuvaltauksen jälkeen puun viereen raivattiin ja rakennettiin tie, ja suuren operaation voimin viimeinenkin aktivisti laskettiin puusta alas ja kuljetettiin sairaalaan. Hän pääsi kuitenkin jo samana iltana hyväkuntoisena takaisin tovereidensa luo. Kuukautta myöhemmin leiri perustettiin uudelleen.

Uusi leiri sijaitsee noin neljä kilometriä työmaalta, paikallisen tukijan omistamassa metsässä. Se on täydellinen osoitus siitä, että Fennovoiman vastainen rintama ei ole luovuttamassa. Vaikka osallistujamäärä on ollut pienempi syksyn takaiskujen johdosta, eivät blokkaukset ole vieläkään loppuneet. Työmaalla on valtava maansiirtourakka meneillään, joka on pysäytetty tunneiksi tukkimalla se molemmille kaistoille vallatuilla rekoilla. Sinnikkäät aktivistit ovat rakentaneet leirille uutta infrastruktuuria koko talven Pohjois-Pohjanmaalle tavanomaisissa talvilämpötiloissa. Leiri elää ja hengittää edelleen, juuri nytkin lukiessasi tätä tekstiä.



– perustettiin 22.4.2015
– aloitti alunperin Hyökyaalto-nimisen ympäristötoimintaverkoston alaisena, mutta on häädön jälkeen muuttunut täysin itsenäiseksi ja autonomiseksi
– mukana monia erilaisia toimijoita
– toimintatapoina ollut blokkauksia (työmaan toiminnan estämistä eri tavoin), mielenosoituksia, joissa mukana niin aktivisteja kuin paikallisia, rahankeruuta ja luentoja
– leiri toiminnassa edelleen
– 22.4. alkaa Reclaim the Cape – Niemi haltuun -toimintaviikko


Reclaim the Cape – Niemi haltuun -toimintaviikko 22.4.–1.5.

Toimintaviikkoon on otettu mallia Hambachin metsävaltaukselta, jossa viime elokuussa pysäytettiin EU:n suurin hiilikaivos yli tuhannen ihmisen tunkeutuessa kerralla työmaalle. Huhtikuussa sama on mahdollista Hanhikivellä, Pyhäjoella, kun paljon pienempi työmaa tarvitsee vain murto-osan tuosta tuhannesta ihmisestä lamaantuakseen kokonaan – ehkä lopullisesti. Fennovoima jatkaa kitumistaan reunan partaalla, kun rakennuslupahakemus on edelleen käsittelyssä, ydinjätteen loppusijoituspaikka puuttuu, ruplan kurssi heittelee, pääurakoitsija Titan-2 on jättänyt maksamatta palkkoja voimalan työntekijöille ja julkinen mielipide on kääntynyt projektia vastaan. Kaiken kaikkiaan koko ydinvoiman tulevaisuus Suomessa riippuu Fennovoimasta, jonka perustuksia ei ole vielä edes rakennettu. 

Taistelu jatkuu!
Alas Fennovoima-Rosatom!
Loppu ydinvoimalle!

fennovoima.no.com

Kirjoittaja on viettänyt protestileirillä aikaa lähes kaksi kuukautta, vaikka toisinaan viihtyy paremmin kuivissa ja lämpimissä vaatteissa kaakaokupposen äärellä kissoja rapsuttelemassa.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti