Mitja Mankala
”Kaiken
on mentävä” – matkakertomus Fennovoiman vastaiselta protestileiriltä
Kuvat:
Hyökyaalto-blogi ja kirjoittajan omat kuvat
Kesäkuussa
2015 istuin läkähdyttävän kuumassa autossa jossain päin Pohjanmaata ja katselin
ikkunasta kauas levittyviä peltoja ja panin merkille kilometrin välein
ilmestyviä lestadiolaisten rukoushuoneita.
Vieruskaverini painoi reteästi ylinopeutta ja hörppi kahvia pahvimukista.
Matkaa oli takana jo useampi tunti ja olimme herkeämättä keskustelleet
Fennovoimasta ja sen dystooppisesta ydinvoimalahankkeesta. ”Jengi vaan istuu
jossain stadissa juomas kahvia ja puhumassa jostain antikapitalismista ja
valtion vastustamisesta, mutta sit ei saa aikaseks lähtee tonne leirille.
Siellä voi nousta joka aamu koneelle ja konkreettisesti tehdä jotain asioille”,
kuskimme kirosi ja asetti tyhjän kahvimukin juomatelineessä lepäävän tornin
jatkoksi.
Vuosien
parlamenttipoliittisen verhon takana tapahtuneen kädenväännön jälkeen Fennovoimasta
tuli todellisuutta huhtikuussa 2015, kun Lassila & Tikanojan alaisen
L&T Biowatti Oy:n koneet jyrisivät yhtenä rivistönä raivaamaan avohakkuuta
Pyhäjoen Hankikivenniemelle. Stora Enso oli vetäytynyt hankkeesta imagonsa
suojelemiseksi, mutta L&T:tä ei vaikuttanut häiritsevän lainvoimaisen
maisematyöluvan puuttuminen ja uhanalaisten merikotkan ja valkoselkätikan
pesintäkausi. Tuolloin ensimmäiset aktivistit kiirehtivät paikalle ja
pysäyttivät hakkuut kiipeämällä puihin. Helsingissä protestoitiin tunkeutumalla
Lassila & Tikanojan päätoimistoon ja myöhemmin polttamalla kaksi firman
autoa.
”Nyt
ehkä kannattaa peittää naamaa jollain, vartijat tykkää kuvata ihmisiä”, kuski
sanoi, mutta jätti itse seuraamatta kehotustaan: oli kuulemma jo hyvä tuttu
paikallisten viranomaisten kanssa. Automme kolisi pientä mökkitietä pitkin
tiheässä metsikössä Pyhäjoen Hanhikivenniemellä, kunnes eteemme aukesi L&T
Biowatti Oy:n luoma näky. Metsä loppui kuin seinään, jonka jälkeen rakenteilla
olevien työmaan porttien ja keltakypäräisten vartijoiden takana aukesi lohduton
avohakkuu, jossa tukkikasat reunustivat työmaan läpi kulkevaa tietä ja
viimeiset tikat koputtelivat yksinään seisovia, käyriä männynrunkoja. Mutta
vaikka avohakkuita ei kyetty vastustamaan ajoissa, olivat aktivistit ehtineet
puolentoista kuukauden aikana perustamaan vakaan leirin työmaa-alueen sisälle
muutaman hehtaarin metsäkaistaleelle.
Pysäytimme
auton leirin porteille. Raivatun metsän jäänteistä – oksista ja rungoista – oli
varusteltu näyttävä muuri työmaatien reunalle. Muuria koristi kaikkialla puissa
roikkuvat ydinvoiman vastaiset banderollit. Nousin autosta ja leirin porteille
saapui heti pari balaclavalla ja maastotakilla varustautuneita aktivisteja
tarkistamaan tilanteen. Juuri tuona päivänä oli alkanut Joukkovoima vastaan ydinvoima -niminen kaksiviikkoinen
kansainvälinen protestileiri ja väkeä saapui ripotellen leiriin jatkuvasti. En
ollut elämässäni koskaan aikaisemmin osallistunut vastaavalle leirille, mutta
se vaikutti kiintoisalta ja helposti lähestyttävältä. En pettynyt.
Vasta
paikan päällä ymmärsi täysin miksi ja mitä vastaan oli tullut taistelemaan.
Hanhikivenniemen häikäisevä kauneus kannusti joka päivä jatkamaan. Leirin
porteilta alkoi parin hehtaarin metsäalue, jonka ainoa polku oli barrikoitu
huolellisesti häätöä varten ja parin männyn latvassa oli Saksan Hambachin
metsävaltaukselta innoituksensa saaneita puumajoja. Polku jatkui pienen niemen
kärkeen, jossa metsä loppui ja hiekkarannan reunustama Pohjanlahti alkoi
horisontin jatkuessa loputtomiin. Myöhemmin tuodessani erään toverin rantaan
hän kiteytti maiseman yhdellä lauseella: ”En ole
eläissäni nähnyt näin suurta taivasta.” Niemen kärjessä oli myös kaksi
mökkiä, joiden omistajat antoivat leiriläisten asua niissä; olihan Fennovoima
aikeissa pakkolunastaa ne – julkisuudessa liikkuneista tiedoista poiketen –
ilman korvausta. Mökkiläiset kävivät myös aktiivisesti paikalla kyselemässä
kuulumisia ja tuomassa kahvia ja pullaa.
”Joku huoltaa, ruokkii ja saunottaa tätä joukkoa!” kauhisteli Oulun
poliisipäälikkö Sauli Kuha kesän lopulla poliisin nettisivuilla, mutta poliisi
olikin hädissään, kun mitään taustajoukkoa tai varjoissa piileskelevää
sponsoria ei löytynyt.
Syynä lienee leirin käytännönläheinen tee-se-itse periaate: kaikki tarpeelliset
tehtävät jaettiin jokaisen vapaaehtoisuuden ja oma-aloitteisuuden mukaan,
suurempaa työtä vaativia asioita varten muodostettiin työryhmiä, jotka saivat
itsenäisesti organisoida asiat rullaamaan. Ruokaa ostettiin sen verran kuin
kolehdista rahaa irtosi ja loput dyykattiin lähialueiden ruokakauppojen
pursuavista roskiksista yöllisillä seikkailuilla. Päivisin istuttiin varpaat
rantahiekkaan haudattuina ja syötiin yhteistä vegaanista ateriaa valtavasta
kattilasta. Saunakin lämpesi kun ensin vallattiin Fennovoiman omistukseensa
ottama mökki ja sen jälkeen haettiin puutavaraa avohakkuualueen risukasoista.
Lähes joka ilta istuttiin yhdessä nuotiolla puimassa juonia työmaan
pysäyttämiseksi, ilman johtajia tai ylempää tulevia käskyjä. ”Anarkiaa sanan
varsinaisessa merkityksessä”, kuten arvon poliisipäälikkö samaisessa
kirjoituksessa tuskaili.
Ruokahuollon,
rakentelun, saunomisen ja kokemusten jakamisen ohella leirin arkeen kuului
tottakai konkreettinen työ myös itse työmaalla. Aikaisin aamulla ryhmä
halukkaita marssi porukalla työkoneille ja yksinkertaisesti pysäytti ne niille
sijoilleen. Ajan myötä vartijoita ilmaantui lisää ja heidän otteensa kovenivat,
mikä tarkoitti yhä useammin kissa ja hiiri -leikkejä ja hämäysliikkeitä. Joka
päivä oli jatkuvaa kilpavarustelua: leiriläisten piti olla keltakypäräisiä
ovelampia, nopeampia ja joskus myös monilukuisempia. Illalla istuttiin Raahen
poliisiasemalla odottamassa kiinniotettujen tovereiden pääsyä vapauteen. Joka päivä Fennovoiman työt viiväistyivät tunnilla, parilla,
joskus koko päiväksi. Yrityksen omilla nettisivuilla vannottiin töiden sujuvan
aikataulussa, vaikka entisiä lausuntoja eri työvaiheiden suunnitelluista
deadlineista poistettiin näkyvistä tai korvattiin uusilla.
Joukkovoima vastaan ydinvoima -leiri eteni ja joka päivä opin
uutta ja usein istuin rantakallioilta pohtimassa itseäni ja ympäristöäni. Miksi
järjestää tuhat mielenosoitusta jossain Senaatintorilla, kun on mahdollista
pysäyttää ydinkatastrofi heti sen syntysijoille kiipeämällä kaivurin päälle tai
kahliutumalla maansiirtorekan renkaisiin? Miksi vaivautua organisoimaan 200
ihmistä heiluttamaan plakaatteja poliisin silmien alle, kun sama määrä ihmisiä
pystyisi lamaannuttamaan koko työmaan ehkä lopullisesti? Toisaalta on
huomioitava myös, että leiri tuskin olisi selvinnyt näin pitkälle ilman
erilaisten kampanjoiden tuomaa julkisuutta eikä kaikilla ole mahdollisuutta
osallistua leirille tai kaikkeen sen toimintaan monistakin eri syistä johtuen,
vaikka halua olisi. Vaikka suora toiminta onkin tyydyttävän tehokasta, on
oleellista korostaa myös sakkokassan keräämisen, laki- (ja muun henkisen) tuen
tarjoamisen tai informaation ja ajatusten jakamisen tärkeyttä.
Pohdin
ensimmäistä putkareissuani. Eräänä iltapäivänä autoin astmakohtausta läpikäyvää
toveriani maijan takapenkillä ja katsoin takaikkunasta, kuinka Suomen poliisi
lähti ajamaan paikalle saapunutta ambulanssia karkuun. Pelkäsin ja pelkään
edelleen sinipukuisten kanssa asioimista niin, että ääneni värisee ja käteni
tärisee, mutta Hanhikiven tapahtumien jälkeen en jatkossa ainakaan sorru
luottamaan heihin.
Ajattelin
leiriämme. Kaikki se mitä olin lukenut ja pohtinut, miten maailman tulisi
toimia, konkretisoitui noiden oksista kyhättyjen muurien takana. Kun astui
portista sisään, poistui käytännössä Suomen valtion alueelta omaan pieneen
utopiaan. Utopiaan, jossa oli aidosti mahdollista suoraan vaikuttaa omaan
elinympäristöönsä. Yhteisöön, jota oli kaivannut koko elämänsä kapitalistisen ”tee
töitä, osta, kuluta, kuole” -helvetin keskellä.
Fennovoiman
ydinvoimalan rakennuslupahakemuksen ehtona oli se, että projektilla on
vähintään 60 % kotimainen omistus (vaikkakin ”kotimainen” käännettiin myöhemmin
tarkoittamaan EU-alueelta tulevaa omistusta). Rakennuslupahakemus oli määrä
jättää tiistaina 30. kesäkuuta kello 16.15 mennessä. Tuona iltapäivänä kauhoin
ruokaa pikavauhtia lautaselleni ja juoksin Fennovoimalta vallattuun
rantamökkiin eväitteni kanssa. Pakkauduimme suurella joukolla mökin pirttiin
katsomaan Olli Rehnin tiedotustilaisuutta pienen läppärin ruudulta. Ihmiset
hyssyttelivät toisiaan kuullakseen pienistä kaiuttimista, kaatuuko Fennovoima
tänään. Kaikki pidättelivät hengitystään ja kansainväliset toverit yrittivät
nähdä suomea puhuvien kasvoilta, mitä elinkeinoministerin sanat tarkoittavat.
Sama
Olli Rehn, joka vuotta aikaisemmin oli blogissaan kirjoittanut, miten ”tätä
menoa Suomesta uhkaa tulla epäonnistuneiden ydinvoimahankkeiden ulkomuseo”,
ilmoitti nyt Fennovoiman jättäneen rakennuslupahakemuksensa. Ongelman
”kotimaisesta” omistuksesta oli ratkaissut kroatialainen Migrit Solarna
Energija. Firma osoittautui jo iltaan mennessä venäläiskytköksillä varustetuksi
pöytälaatikkofirmaksi. Viranomaiset eivät kuitenkaan olleet yhtä tehokkaita
selvitystyössään, ja tällä tempulla Fennovoiman onnistui ostamaan itselleen
kuukauden verran lisäaikaa taivutella vastahakoinen Fortum mukaan projektiin.
Puoli tuntia tiedotustilaisuuden jälkeen Hanhikivenniemen työmaan vartijat
joutuivat lapioimaan työmaatielle ilmestynyttä huussin sisältöä. Seuraavana
päivänä alue luovutettiin virallisesti Rosatomille ja sen pitikin olla
venäläisten vieraitten saapuessa tyhjä ylimääräisistä häiriötekijöistä.
Rosatomin edustajien vierailubussi joutui kuitenkin pysähtymään työmaalle
muutamaksi tunniksi ääneikkäiden aktivistien näyttäessä läsnäolonsa alueella.
Tässä
vaiheessa olin jo täysin rutinoitunut leirin toimintaan. Tiesin, miten
järjestetään blokkaus työmaalla ja kuinka kannattaa ajoittaa paikalta
poistuminen jäämättä poliisin haaviin. Tuosta metsäalueesta ja tuulisesta
niemestä oli tullut kotini – paikka jota puolustaa. Rosatomin ottaessa avaimet
haltuunsa olikin odotettavissa suuremman luokan poliisioperaatiota, mihin
reagoimme asiaankuuluvalla tavalla. Mobilisoimme etelästä kaikki tutut
paikalle, rakensimme uusia barrikadeja ja varustimme puumajat vesikanistereilla
ja purkkiruoalla monen päivän väsytystaistelua varten. Joka
aamu heräsimme ennen kuutta odottamaan mellakkapoliisien armeijaa ja jatkamaan
rakennustöitä. Valmiustilassa kituminen oli raastavaa: blokkauksiin ei
riittänyt enää resursseja, ja pikkuhiljaa ihmisiä alkoi valua etelään pitämään
hermolomaa. Omakin psyykeni romahti, kun olin liian kauan katsonut, miten
vartijat kurittivat ystäviäni, poliisit sakottivat vailla rakennuslupaa
toimineen työmaan pysäyttäneitä tovereitani ja keskimääräiset yöunet olivat
parin tunnin luokkaa. Vaikka en vaihtaisi kokemuksiani risumuurien sisäpuolella
mihinkään, jouduin silti joka päivä näkemään miten työmaa heti niiden
ulkopuolella edistyi. Kotiani uhattiin ja koko Hanhikivenniemen ympäristöä ja
maaperää myllättiin kuntoon, jossa metsä ei tulisi enää kasvamaan ennalleen, jos
ollenkaan. Se aiheutti minussa vihaa, jonka kanssa oli lopulta mahdotonta elää
kovin kauaa. Lähdin leiriltä 5. elokuuta 2015 – samana päivänä kun Fortumin
ilmoitettiin osallistuneen korvaamaan viranomaisten viimeinkin hylkäämä Migrit.
Syyskuun
puolessa välissä alkoi kuohua. Mellakkavarustein varautunut poliisi aloitti
vartiointifirma G4S:n avustuksella Hanhikivenniemen protestileirin tyhjennyksen
15. syyskuuta. Heti seuraavana päivänä iskettiin tukeaan Hanhikivenniemelle
osoittaneeseen Squat Venetsiaan Helsingissä häätämällä ja sulkemalla se.
Jälleen sitä seuraavana päivänä siniset valot vilkkuivat Helsingin pimenevässä
illassa, kun häätöjä vastaan järjestetty mielenosoitus valtasi kaupungin
omistaman tilan Kalasatamassa. Valtaajat ilmoittivat solidaarisuusviestinsä
Hanhikivelle. Leiri oli saatu pitkälti tyhjennettyä, mutta yhtä puumajassa
ollutta aktivistia poliisin ei onnistunut ottaa alas. Syyskuun 19. majailijan
ruoka loppui, ja hän ilmoitti aloittavansa nälkälakon määrittämättömäksi
ajaksi. Viranomaiset kielsivät muita aktivisteja toimittamasta apua puussa
viruvalle toverilleen, jonka seurauksena kolme ihmistä aloitti nälkälakon
Fennovoiman toimistolla Pyhäjoella. Puolan Varsovassa aktivistit puolestaan kiipesivät
levittämään solidaarisuusbanderollia Suomen suurlähetystön edustalle. Yhdeksän
päivän puuvaltauksen jälkeen puun viereen raivattiin ja rakennettiin tie, ja
suuren operaation voimin viimeinenkin aktivisti laskettiin puusta alas ja
kuljetettiin sairaalaan. Hän pääsi kuitenkin jo samana iltana hyväkuntoisena
takaisin tovereidensa luo. Kuukautta myöhemmin leiri perustettiin
uudelleen.
Uusi leiri
sijaitsee noin neljä kilometriä työmaalta, paikallisen tukijan omistamassa
metsässä. Se on täydellinen osoitus siitä, että Fennovoiman vastainen rintama ei
ole luovuttamassa. Vaikka osallistujamäärä on ollut
pienempi syksyn takaiskujen johdosta, eivät blokkaukset ole vieläkään
loppuneet. Työmaalla on valtava maansiirtourakka meneillään, joka on pysäytetty
tunneiksi tukkimalla se molemmille kaistoille vallatuilla rekoilla. Sinnikkäät
aktivistit ovat rakentaneet leirille uutta infrastruktuuria koko talven
Pohjois-Pohjanmaalle tavanomaisissa talvilämpötiloissa. Leiri elää ja hengittää
edelleen, juuri nytkin lukiessasi tätä tekstiä.
– perustettiin 22.4.2015
– aloitti alunperin
Hyökyaalto-nimisen ympäristötoimintaverkoston alaisena, mutta on häädön jälkeen
muuttunut täysin itsenäiseksi ja autonomiseksi
– mukana monia erilaisia
toimijoita
– toimintatapoina ollut
blokkauksia (työmaan toiminnan estämistä eri tavoin), mielenosoituksia, joissa
mukana niin aktivisteja kuin paikallisia, rahankeruuta ja luentoja
– leiri toiminnassa
edelleen
– 22.4. alkaa Reclaim the Cape – Niemi haltuun
-toimintaviikko
Reclaim the Cape – Niemi haltuun -toimintaviikko 22.4.–1.5.
Toimintaviikkoon on
otettu mallia Hambachin metsävaltaukselta, jossa viime elokuussa pysäytettiin
EU:n suurin hiilikaivos yli tuhannen ihmisen tunkeutuessa kerralla työmaalle.
Huhtikuussa sama on mahdollista Hanhikivellä, Pyhäjoella, kun paljon pienempi
työmaa tarvitsee vain murto-osan tuosta tuhannesta ihmisestä lamaantuakseen
kokonaan – ehkä lopullisesti. Fennovoima jatkaa kitumistaan reunan partaalla,
kun rakennuslupahakemus on edelleen käsittelyssä, ydinjätteen loppusijoituspaikka
puuttuu, ruplan kurssi heittelee, pääurakoitsija Titan-2 on jättänyt maksamatta
palkkoja voimalan työntekijöille ja julkinen mielipide on kääntynyt projektia
vastaan. Kaiken kaikkiaan koko ydinvoiman tulevaisuus Suomessa riippuu
Fennovoimasta, jonka perustuksia ei ole vielä edes rakennettu.
Taistelu
jatkuu!
Alas
Fennovoima-Rosatom!
Loppu
ydinvoimalle!
fennovoima.no.com
Kirjoittaja on viettänyt
protestileirillä aikaa lähes kaksi kuukautta, vaikka toisinaan viihtyy paremmin
kuivissa ja lämpimissä vaatteissa kaakaokupposen äärellä kissoja
rapsuttelemassa.