Hae tästä blogista

torstai 1. syyskuuta 2016

Kuukauden blogitekstisarja/elokuu: Magdaleena Jakkila & Hilmalyydia - Cismittääkö?











--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Magdaleena Jakkila & Hilmalyydia

CISMITTÄÄKÖ?


Entisissä mallaspanimon tiloissa kaikuu aavemaisesti Marlene Dietrichin ääni. ”Ich habe noch einen Koffer in Berlin” soljuu pinttyneiden kaakeleiden, putkien ja galleriatilaksi maalattujen valkoisten seinien ohi. Välillä laulu säestää entistä teollisuustilaa ja välillä kaksimetristä maalausta sidotusta torsosta, välillä herkkiä akvarelleja juhannusniityllä hunnun kanssa tanssahtelevasta henkilöstä. Silmänsä sulkeneen sinisen hahmon luota kaupunkimaisemassa lepäilevään merenneitoon ja valokuvaan, jonka henkilö katsoo näyttelyvierasta suoraan silmiin. Hänelle on ommeltu valkoisin pistoin parta.

Cismittääkö? -taidenäyttely avautui elokuun alussa Lahdessa Malskin tiloissa. Avajaiset olivat osa Lahti Pride -viikkoa ja näyttelyyn osallistumista varten oli avoin haku teemalla sukupuoli, seksuaalisuus ja feminismi. HLGBTIQA+ -yhteisölle on elintärkeää ymmärtää, että feminismi on sitä varten, että se ei ole ainoastaan cisnaisten feminismiä, vaan se ulottuu kaikkien sukupuolten yhdenvertaisuuteen. Koimme Pride-aiheisen taidenäyttelyn näin rajaten merkittäväksi.


Kismittävä cis

Näyttelyn valvojina kävijöiden reaktioiden vastaanottaminen ja tarkkailu oli palkitsevaa. Näyttelyn pitäminen Lahti Priden aikaan toi kävijöitä, jotka eivät muuten välttämättä olisi tulleet taidenäyttelyyn. Samoin näyttelyyn hakeutui taideyleisöä, joka ei välttämättä eksy Pride-tapahtumiin.

Pride-näyttelyn tulee olla poliittisesti tiedostava, vaikka se olisikin karnevalisoitu. Taiteen keinoin voi kertoa eri asioita ja käsitellä jo tuttuja asioita uudella tavalla. Välillä kuva ylittää sanalliset keinot. Näitä kuvia halusimme tuoda esille.

Cissukupuolinen henkilö kokee identifioituvansa syntymässään määriteltyyn sukupuoleen. Näyttelyn nimi on sanaleikki; oletus siitä, että kaikkien kokemus sukupuolesta olisi samanlainen kismittää. Haimme teoksia, jotka toisivat näkyväksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kokemuksia, mutta käsittelisivät myös cisetuoikeutta, jonka tunnistamiseen cissukupuoliset tarvitsevat usein apua. Tietoa ei osata hakea, kun yhteiskunta opettaa, että on olemassa vain binäärinen sukupuolijärjestelmä, ja että kokemus sukupuolesta ei ole tärkeä. Näyttelyssä olemmekin valvojina saaneet todistaa ilahduttavia oivaltamisen hetkiä, hämmennystä, kysymyksiä sekä samastumista; tuossa olen minä!


Kehollisuus

Marlene Dietrichin näyttelytilassa kuuluva musiikki kuuluu Arto Korhosen videoteoksesta Claudia Sings a Song. Kaksikanavaisen videon toisella näytöllä näyttävästi pukeutunut Claudia lipsynckaa kaiuttimena toimivaan puhelimeensa Dietrichin laulua Berliinin metroasemalla. Hän pitää puhelinta kädessään kuin mikrofonia. Juuri laulun päätyttyä laiturille saapuu metro, johon Claudia arvokkaasti lipuu videon häipyessä keltaiseen. Videoteoksen toisella näytöllä pyörii metron ikkunasta kuvattua mustavalkokuvaa kaupungin eri metropysäkeistä. Kuvan päälle ilmestyy kunkin aseman nimi. Puhelimen rosoinen ääni kaikuvalla metron pysäkillä kaikuu nyt puolestaan näyttelytilassa säestäen näyttelyn teoksia.

Musiikki tuntuu lähes kipeältä, ja se muistuttaa itsestään aavemaisesti siirryttäessä eteenpäin vaaleanpunaisilla jalustoilla lepääviin pienikokoisiin veistoksiin. Hanna Makkosen teokset Like A Glove ja I Killed A Unicorn ovat näyttelytilan keskellä ja esittävät veren tahrimaa selkänikamaa ja pajunkissoin vuorattua simpukkaa. Korhosen teoksen musiikki taustalla muistuttaa, että poptaidemaisista teoksista välittyvällä näennäisellä kepeydellä ja värikkyydellä on hintansa.

Timi Kosken maalausta on melkein vaikea katsoa siitä välittyvän kivun vuoksi. Yläosaton hahmo, jolla on rinnat on asettanut kätensä alushousuihin niin, että etusormi tulee ulos sepaluksesta. Maalauksen nimi on Haamukipua. Kehodysforia esiintyy haamukipuilun muodossa, kehonosien itsestäänselvyyden kyseenalaistamisena. Mikä on suhteeni kehooni? Miten kehoani kohtelen? Onko sillä merkitystä? Vartalo on osa identiteettiämme aina sopivuuden tunteesta sen peittämiseen, paljastamiseen, pukemiseen ja toimintoihin. Sukupuoli ei ole kehosidonnainen asia, mutta sekin määrittelee identiteettiämme. Ehkä identiteettimme määrittelee myös kehoamme?
Topi Juntusen maalaukset Paluu I ja Paluu II ovat kuvauksia kehosta. Paluu I -maalauksessa esiintyy neljään osaan jaetulla pinnalla haava ja sen kiinniompelemista. Juntunen kertoo teoksistaan: ”Maalaukset pohjautuvat valokuviin joissa olen dokumentoinut omaan kehooni tulleita haavoja ja ruhjeita. Olen pyrkinyt kuvaamaan ihmiskehoa keskenään ristiriitaisista elementeistä koostuvana kokonaisuutena, jatkuvana tuhoutumisen ja uudelleenrakentumisen prosessina.” Paluu II on puolestaan pirstaloitunut omakuva. Kehoa kuvataan maalauksissa suhteellisena, ei valmiiksi annettuna kokonaisuutena. Identiteetin palapeli on puhutellut yleisöä monella tavalla. Järkyttänyt, pysähdyttänyt, koskettanut. Identiteetti koostuu monista palasista, mutta kuinka eheä se loppujen lopuksi voi olla?


Itsemäärittelyoikeus ja yhteiskunta

Sarjakuvataiteilija Apila Pepitan teos The Binary käsittelee tuntemuksia, joita kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä herättää ihmisessä, jolle kumpikaan sallituista sukupuolista ei tunnu omalta. Se paljastaa tiukkojen sosiaalisten odotusten raakuuden, ja miten sellaisessa sosiaalisessa ympäristössä voi olla vaikeaa antaa itselleen tilaa olla. Teoksessa kuljetaan niin sanottujen miehen ja naisen rooleihin liittyvien odotusten elinkaari vauvasta aikuisuuteen. Kuinka petollisesti lapsena omaksutut odotukset vaikuttavat käsitykseemme siitä, mitä voi olla. Pojat eivät itke; tyttöjen tulee haaveilla naimisiin menosta ja perheen perustamisesta. Kirkkaan värisissä vahabatiikkikankaissa päähenkilö on molemmissa samannäköinen.

Näyttelyssä oli esillä myös Matti Männyn ja Jenni Lehmosen yhteisteos, videopeli Life In A Box. Molemmat tekijöistä opiskelevat tietotekniikkaa ja näyttelyn aiheet ovat olleet heillä mielessä jo pitkään. Näyttely antoi tarvittavan kimmokkeen toteuttaa teos videopelin muodossa. Pelissä katsojan roolina on professorin avustaja. Tehtävänä on määrittää yksisuuntaisen ikkunan takana olevien testiyksilöiden sukupuoli. Kun ensimmäinen yksilö saapuu tutkimushuoneeseen, paikalle ilmestyykin pikseligrafiikalla animoitu laatikko, jolla on laukku. Jokaisella laatikolla on oma ”catchphrasensa”. Alhaalta nousee esiin lomake, jossa on kerrottu yksilön mitat ja mieltymykset. Näiden annettujen tietojen perusteella annetaan mahdollisuus valita vain kahdesta sukupuolesta toinen, aivan kuten vielä monissa virallisissa lomakkeissa. Yksilöiden ollessa laatikoita, eikä esimerkiksi selkeästi ihmisen hahmossa olevia, tällaisten piirteiden mukaan määrittely muuttuukin korostetun naurettavaksi. Kuinka paljon huulipuna kertoo naiseudesta, tai laatikon sininen väri miehuudesta. Kuuden testiyksilön jälkeen koehenkilöt paljastavat oman kokemuksensa sukupuolestaan.

”I’m a box!” laatikot huutavat.

Professori kertoo kuinka kukaan assistenteista ei ole onnistunut määrittelemään oikein kohteiden sukupuolta, ja itseasiassa mikään näistä piirteistä – ulkonäkö, tapa puhua ja mieltymykset - ei auta määrittelemään henkilön sukupuolta. Lopussa todetaan, että tämä oli vain testiympäristö, eikä oikeassa elämässä tarvitse valita vain kahdesta vaihtoehdosta. Eihän?

Monet näyttelyvieraista kieltäytyvät pelaamasta peliä, joka pakotti valitsemaan kahden sukupuolen väliltä. Sen sijaan toiset pohtivat, että tämä on varmaan tyttö kun sillä on huulipunaa ja laukku. Lopun paljastus sai aikaan hämmentyneitä oivalluksia sukupuolen ilmentämisestä ja siitä, ettei määrittely kuulu muille kuin henkilölle itselleen. Sukupuolen kokemus on ainutlaatuinen, jokaisen oma henkilökohtainen laatikko.

Heidi Katajamäen Ihmistä rakastat -hiilipiirros on tehty suoraan gallerian seinään, ja se jatkuu lämpöpattereihin, kattoon ja ikkunasyvennyksiin. Piirroksesta erottaa kaksi hahmoa, kädet ja jalkoja. Teos on suunniteltu ja toteutettu juuri tätä tilaa ja näyttelyä varten. Katajamäki kertoo näyttelyn teemojen olleen pitkään läsnä hänen omassa elämässään. Teoksessaan hän kuvaa niin rakkauden, sukupuolen ja ihmisen rajatonta ja muuttuvaa kuin katoavaakin olemusta.


Et / vaan / vielä / tiedä

”Et vaan vielä tiedä” alkaa spottivalon alla kuunneltavissa oleva ääniteos. Kirsikka Ruohonen on kuvataiteilija, joka räppää ADIKIA -taiteilijanimellä. Musiikkiprojekti on todella tuore, ja tarve luoda omasta musiikista mahdollisimman ongelmatonta on suuri. Feminismi on taiteilijalle ollut aina tärkeä tekijä niin kuvataiteessa kuin musiikissakin, ja hän haluaa välttää välinpitämätöntä kieltä myös sukupuolen moninaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. AVANTGARDE-projektissa hän haastatteli trans- ja muunsukupuolisia henkilöitä heidän kokemuksistaan sukupuolesta ja yhteiskunnan suhteesta siihen. Tarkoitus oli cisnaisena oppia sukupuolen moninaisuudesta, jotta pystyisi työskentelemään sukupuolisensitiivisesti. Tästä tiedonhausta ja -janosta syntyi AVANTGARDE -kappale, johon osallistui myös muunsukupuolinen räppäri Tero Hetero. Kappale oli kuultavissa ja levyn kansitaide nähtävissä näyttelytilassa. Näyttelyn viimeisellä viikolla ADIKIA saapui esiintymään galleriatilaan ja esitti myös muita kappaleitaan.


Olen

Essi Kuokkasen maalauksessa on punaiseen mekkoon puettu pitkälettinen Pinokkio, jonka puinen nenä on jo kasvanut. Hahmo vaikuttaa olevan murtumispisteessä, ja kaikki kiteytyy teoksen nimeen Never Gonna Be a Real Girl. Tässä kontekstissa teos on luettavissa cisnaisen ahdasta roolia kyseenalaistavaksi tai transnaisen painetta olla ”oikea tyttö.”

Näyttelyn toisella viikolla pyysimme Setan ammatillisten koulutusten kouluttajaa ja Lahden Seta ry:n palveluohjaajaa Mikko Ahtilaa galleriatilaan puhumaan sukupuolen moninaisuudesta. Puheessaan Ahtila käytti teoksia esimerkkeinä.  Pekka Syrjälän Olen-teoksen kohdalla hän nosti esille kokemuksia siitä, miten yhteiskunta viesteineen ei tunnusta kaikkien olemassaoloa, mutta jokainen on olemassa siitä huolimatta.

Olemassaolo on poliittista. Oli kyse sitten sukupuolesta, seksuaalisuudesta, yhteiskunnallisesta asemasta tai vammasta, olemassaolo on tärkeintä. Jokainen on arvokas, ei ”ominaisuuksistaan huolimatta”, vaan lähtökohtaisesti.

Kolmen viikon aikana kävijät ovat saaneet tutustua teoksiin, jotka ovat herättäneet paljon keskustelua. Lahdessa vastaavaa näyttelyä ei ole ennen ollut eikä sukupuolen moninaisuudesta juuri puhuta. Myös seksuaalivähemmistöt ovat marginaalissa. Näyttelytilan historia kiinnosti erityisesti eläkeikäistä yleisöä, ja pääsimmekin keskustelemaan paljon heidän kanssaan. On ollut ilahduttavaa vastata kysymyksiin feminismistä, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta niin suomeksi kuin englanniksikin.

Taidenäyttely foorumina mahdollistaa keskustelunaloituksen, sillä henkilökohtaiset kokemukset kuviksi puettuna ovat lähestyttäviä ja koettavia. Nämä kokemukset ovat olemassa joka päivä. Yleisön tehtäväksi jää tarttua teosten välittämään tietoon, keskustella siitä tai pohtia niiden herättämiä tuntemuksia. Parhaimmillaan näyttely avaa käsityksiä, antaa kimmokkeen etsiä tietoa ja myös välittää sitä. Halusimme tarjota väylän näiden kokemusten ja teosten esittämiselle sekä hedelmällisille kohtaamisille.


Näyttely organisoitiin kahden henkilön voimin. Apua käytännön järjestelyihin saatiin Lahti Priden ja Lahden Amnestyn kautta. Näyttely oli avoinna 3.8.–23.8. ja vieraita tuona aikana oli noin kuusisataa. Cismittääkö? -työryhmä kiittää Kauno ry:tä ja Lahden kaupunkia näyttelyn mahdollistaneista apurahoista, sekä Lahden Setaa, Lahti Prideä, Lahden Amnestyä ja QFemZineä tuesta.

Suurin kiitos tekijöille:

Topi Juntunen
Heidi Katajamäki
Timi Koski
Arto Korhonen
Essi Kuokkanen
Arja Kärkkäinen
Jenni Lehmonen & Matti Mänty
Johanna Lemettinen
Hanna Makkonen
Tanja Merikoski
Apila Pepita
Anna Puhakka
Margarita Rosselló
Kirsikka Ruohonen
Hanna Råst
Pekka Syrjälä

Kirjoittajat ovat nuoria taiteenalan toimijoita, jotka asuvat Lahdessa. Cismittääkö? on ensimmäinen heidän järjestämänsä ja kuratoimansa taidenäyttely.