hanna storm
olin yksin, mutta se ei haitannut
kokemassa emilia kokon genderfuck – sukupuolipoetiikkaa
päästäkseen
katsomaan emilia kokon genderfuck –
sukupuolipoetiikkaa -esitys piti nähdä hieman vaivaa sekä olla onnekas:
ensinnäkin piti ehtiä saada lippu esitykseen, joka oli loppuunmyyty, sitten
hankkiutua esityspaikalle, joka ei ole teatteri tai muu esityspaikka. itse matkasin
esityspaikalle neljä kilometriä pyörällä, kaksi tuntia bussilla, tunnin kävelin
ja harhailin osaksi eksyksissä.
ilahduin valtavasti, että aulassa todella on purkki, johon saa laittaa minkä tahansa summan 0–20 €:n väliltä, ”suositushinta 10 €, tarvittaessa summa voi olla myös 0 €.”
hyvin
tilalliseksi ja materiaaliseksi osoittautuva esitys alkoi ajattelijahahmon, turisevan
tissin luennosta kokon oikeassa / lavastetussa työhuoneessa kirjojen, roskien, ilmapallojen,
kimallenauhojen, värivalojen, muovipussien, tekokakkojen, valokuvien,
piirrosten, kuivakukkien, sammalen, jäkälän… keskellä. tietyn sukupuolentutkimus-
ja taidekontekstin kirjoja butlerista nykypäivään ja runoudesta queerkuvataiteeseen,
mutta samaan aikaan lattialla eri asteisesti mädäntyneitä banaaninkuoria. sumeat
valokuvat ihmisistä ja kaupan muovisesta hedelmäpussista tunnistamattomine sisältöineen
toistuivat seinillä. huone oli täynnä kulttuuria ja luontoa, korkeaa ja matalaa,
mutta eivät vastakohtina vaan sulassa sovussa kuuluen kaikki samaan tilaan ja
luoden sen. turisevan tissin luento teoriaröykkiön keskellä tuntui tiivistävän:
sukupuoli on kaikkea ja ei mitään, sukupuoli on täällä ja ei ole, se on kuin
nämä tai nämä ja ei ole, ja näistä vaikeista käsitteistä ja kirjapinoista
huolimatta siitä voi sanoa hyvin vähän.
pitäisikö sukupuolesta sitten sanoa paljoakaan?en tunne muita neljää katsojaa, minulla on reppu ja paljon vaatteita, joita yritän tunkea reppuun, olen jotenkin nolo niistä tavaroista, kuten aina olen, kun muilla ei ole mitään ja heidän ei tarvitse piilotella tai asetella niitä.tämän ensimmäisen osan jälkeen esityksessä on vähän puhetta, hyvä niin, uppoudun.
***
hannaksi
esittäytyvä tyyppi tuli hakemaan meidät huoneesta drag show’hun, kehotti
jättämään tavarat huoneeseen mutta ottamaan takit mukaan. hän kuljetti meitä
portaita alas ja ylös, en enää osaisi toistaa reittiä kuten en myöhempiäkään
kierroksiamme. pysähdyimme porrastasanteelle, jossa oli jakkaroita ja hanna
alkoi viedä meitä pois yksitellen.
en halua jäädä viimeiseksi, en halua jäädä viimeiseksi. en tiedä miksi koen näin. en jää viimeiseksi vaan toiseksi viimeiseksi.
hanna
vei minut vessaan jossa istuin katsoen suihkussa olevaa kokonaan folioon
verhoutunutta hahmoa.
yritän katsoa höyryn läpi, juokseeko vesi oikeasti, juoksee se, kuuluu myös vaimeaa musiikkia. rauhoitun, tässähän saa vain olla, seurailla, ajatella. suihkussa oleva hahmo tuntuu rauhoittavalta ja levolliselta. jotenkin se myös liikuttaa, tuntuu, että olen yksin, tuntuu, että hahmo on jossakin toisella puolen, eikä se näe minua kuten minä näen sen, toisaalta minun ei hämärässä ole pakko katsoa ja vetää aktiivista roolia, suorittaa osallistumista.
***
pian
oveen koputettiin ja hanna vei minut aulan sohville, jossa muita katsojia jo oli.
rakennus alkoi aulassa olevan taidenäyttelyn perusteella näyttää
kansalaisopistolta tai muulta oppilaitokselta. tarjolla oli vissyä ja
riisikakkuja.
kolme tyyppiä kyselee esityksestä kaikenlaista. mietin koko ajan ovatko tyypit osa esitystä vai eivät. erityisesti taideterapeuttina työskentelevä henkilö kysyy niin paljon ja niin ”tyhmiä kysymyksiä”, että mietin kovasti onko hän fiktiivinen. esimerkiksi genderfuckin hän kuulee ensin central parkiksi!kun lähdemme hissillä alas, hissin ovien raoista näkyy joitakin tyyppejä, ja kuulostaa siltä, kuin he sanoisivat genderfuck. se on minulle yksi esityksen pysäyttävimmistä kohdista. sanojat kuulostavat teineiltä, jotenkin sellainen hälyisyys heidän äänessään, mutta en voi tietää. olivatko he siellä ja jos olivat, sanoivatko he niin – jos sanoivat heidän täytyi olla osa esitystä, niinhän?
***
kellarissa
hanna valaisi tietämme taskulampulla. oli roskaista ja pölyistä. katto oli matalalla
ja minua taas jotenkin liikutti, kun hanna monta kertaa sanoi, että varokaa
päitänne ja koski jokaiseen matalalla olevaan putkeen, ettei kukaan meistä
vahingossakaan olisi huomaamatta niitä; jotenkin koskettavaa, että meidät
jokainen huomioitiin koko ajan. pysähdyimme. hanna näytti valoa käytävän päähän,
siellä oli kultainen läikehtivä möykky. möykky liikkui ja rapisteli, mutta
pysyi matkassa mitattuna melko paikallaan.
katson kääntyen yhä enemmän sisäänpäin ja mietin, mikä ja miksi minua oikein surettaa. se on kuitenkin sellaista turvallista surua, sellaista, että saan olla tässä ja kukaan ei katso minua pahasti ja että en voi tehdä mitään väärää kun vain seuraan.
***
menimme
ulos läheiselle parkkipaikalle/hiekkakentälle. oikealla koirapuisto, jossa
muutama koiranulkoiluttaja, vasemmalla teollisuusyrityksiä. pimeää, kuten jo
monta tuntia, tuulista, koleaa, tihuttaa. seisoimme rivissä mustaan neliskanttiseen
muovilla peitettyyn esineeseen päin. autiota ja hiljaista koirapuiston ääniä
lukuun ottamatta. esineestä kuuluu huminaa, kohinaa. sitten emilian
rauhallinen, utuinen ääni alkaa lukea harry salmenniemen runoa meri, joka polveilee, aaltoilee.
mitä ajattelisin näistä vertauksista.meressä on pisaroita ja aaltoja, kaikki erilaisia, silti ne kuuluvat mereen.autiomaassa on hiekkaa ja hiekkakentällä on hiekkaa, jokainen jyvä erilainen, mutta silti ne kuuluvat autiomaahan ja hiekkakenttään.ja kaikkialla on muovia, huomaamattomana, näkyvänä, ei juuri milloinkaan hajoavana niin kauan kuin tämä maapallo on olemassa mutta kaikkialla, osana suurta muovien perhettä.en ajattele mitään.yritän olla ajattelematta mitään.runonlausunta huumaa. tuntuu, että lepään, pitkästä aikaa. olen huono kuuntelemaan, enkä nytkään pysty keskittymään koko aikaa, sillä runo on pitkä. mutta nautin juuri siitä, että saan seistä juuri siinä autiudessa, samanhenkisten ihmisten vierellä, mutta sisälläni yksin.
sitten
emilia ilmestyi ääneti taaksemme ja sanoi, että hän haluaisi näyttää meille
vielä yhden jutun. hän ilmestyi todella kuin tyhjästä. ääni oli samankuuloinen
kuin runonluennassa. lähdimme seuraamaan häntä mutkittelevia teitä muutaman
korttelin muun muassa taideakatemian ohi.
ylitimme suojatiet varovasti emiliaa seuraten. sekin oli jotenkin liikuttavaa,
että hän pysähtyi, ilmeisesti meidän takiamme, vaikka autot olivat hyvin
kaukana.
menimme
parkkihalliin tai sen tapaiseen hissillä. emilia riisui tumman tuulipuvun ja
jatkoi matkaa pastellinvärisissä kimaltavissa vaatteissa. toisessa päässä
pitkää hallia oli kuusi tuolia ja sinistä valoa. istuimme tuoleilla emilia
kanssamme. sitten hän alkoi hitaasti, ikään kuin varoen kävellä toiseen päähän,
joka tuntui olevan hyvin kaukana. katsoimme. odotimme. hopeinen kirkas valaistu
möykky ilmestyi kaukaisuuteen. se liikkui, kipitti, kääntyi. möykky oli
jotenkin päättäväisempi ja valaistuksen takia kirkkaampi kuin kultainen. jonkin
ajan päästä emilia nousi ylös sen takaa. sitten hän käveli takaisin, taas hyvin
hitaasti ja istui kanssamme vielä hetken.
viipyillä, ottaa aikaa, ottaa tilaa. kunpa minäkin oppisin olemaan noin edes joskus. samaan aikaan vaan nautin; kauneudesta, valosta, liikkeestä, hitaudesta, siitä, että saan olla, odottaa, katsoa, seurata… osallistua ja levätä yhtä aikaa.
mennään
katsomaan auringonlaskua, emilia sanoi.
menimme
hissillä parkkihalliin tai sen tapaiseen mutta pienempään kuin edellinen. ulkoa
tuleva valaistus teki aivan uskomattomalla tavalla sellaisen efektin kuin
aurinko olisi todella laskemassa.
.minun teki mieli itkeä, mutta ei kuitenkaan. katsoin, imin näkymää, hengitin syvemmin. tuntui, että olimme paikalla kauan. toisaalta nykyään viisi minuuttiakin on kauan.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
kuva emilia kokko: genderfuck – sukupuolipoetiikkaa, promokuva fb-tapahtumasta
emilia kokon genderfuck – sukupuolipoetiikkaa on saanut paljon huomiota niin yleisön kuin virallisen taidemaailmankin keskuudessa marras-joulukuussa. kaikki esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä ja jonotettuja (kuhunkin esitykseen mahtui vain viisi katsojaa, mutta uskon, että esitykset olisivat taatusti olleet täynnä, vaikka katsojamäärä olisi ollut suurempi). arvostelut ja esittelyt muun muassa helsingin sanomissa, hufvudstadsbladetissa ja koneen säätiön rohkea avaus -sarjassa ovat olleet kiittäviä.
paljon
Onnea ja Kiitos vielä emilia upeasta,
sukupuolen ja mielen sokkeloihin kulkevasta, tilaa ja positiivista
yksinäisyyttä avaavasta, kiireettömästä sekä katsojan taloudellisen tilanteen
huomioivasta esityksestä itseni ja QFZ:n puolesta! <3