Kuukauden blogiteksti/marraskuu/Blogtext of the month/November: hanna storm pohdintoja/reflections/osa 0/part 0

pohdintoja / reflections

osa 0 / part 0

 

yöllä pahat ajatukset saavat minut / at night bad thoughts will get me

QFZ 1/16 Vammaisuudet/Disabilities has been released!

Julkaisutiedote/Release Notification 28.10.2016

QFEMZINE – QUEERIÄ JA FEMINISMIÄ/QFEMZINE – QUEER AND FEMINISM 2/16

VAMMAISUUDET/DISABILITIES

Esteettömyys- ja intersektionaalisuuskeskustelujen ulottuminen viime vuosina queer/feministisessä aktivismissa koskemaan myös vammaisuuksia herätti meidät ideoimaan tätä numeroa jo vuosi sitten syksyllä. Tiedostamme, että numeromme on aiheiltaan rajallinen ja rajalliselle, pääosin aktivismista, taiteesta ja tieteestä kiinnostuneelle yleisölle suunnattu. Koska yhdessä numerossa voi käsitellä vain rajallisesti näkökulmia rajallisilla tavoilla, toivomme edelleen kirjoituksia ja kuvituksia vammaisuuk­sista! Lehtemme itsessään on sekin saavutettavuudeltaan rajallinen. Tätä puutetta paikkaamme osin tarjo­amalla paperilehden kirjoituksista podcastin kuunneltavaksi niille, jotka eivät voi tai jaksa lukea lehteä. Sitaattikorostuksissa otimme huomioon yleisimmät värisokeudet. Haaveenamme on tulevaisuudessa tehdä entistä saavutettavampaa QFemZine-projektia, jossa esimerkiksi kuvailutulkkaus, selkokielisyys ja videoiden tekstitys olisivat osa toimintaamme. Tähän tarvitsemme ja etsimme tekijöitä!

[– –]

Tämän QFemZinen päätoimittaminen on ollut ehkä vaikeinta kautta lehden historian, koska minul­la itselläni on hyvin vähän kokemusta vammaisuuksista, omakohtaisesti ei lainkaan. Oma positioni tällä hetkellä on valkoisen, queerin, erittäin kykenevän ruumiin, korkeasti koulutetun, pienellä rahal­la hyvin toimeentulevan.

[– –]

Olennaisinta vammaisuuksien esiin tuomisessa on mielestäni aito halu ymmärtää se, että kaikki eivät voi tehdä samoja asioita samalla tavalla ja ottaa erilainen kykenevyys oikeasti huomioon esimerkik­si tapahtumien järjestämisessä, hankkia tietoa ja opetella uusia asioita; opetella esimerkiksi toimi­maan tilanteissa, joissa keskustelukumppani puhuu viittomakielellä tulkin välityksellä. Jos sanomme, että emme halua sulkea ketään ulkopuolelle elämässä, tapahtumissa, aktivismissa, taiteessa, tieteessä ja niin edelleen, meidän pitäisi todella toimia siten, että emme tee niin. (Hanna Storm, Pääkirjoitus.)

/

Accessibility and intersectionality discussions have, in recent years, extended to include disabilities in queer/feminist activism which caused us to start planning this issue already last fall. We are aware that our issue is limited and aimed to a limited audience, one that is mostly interested in activism, art and science. Because there are a limited number of angles you can cover in a single issue in limited ways, we are still hoping to receive writings and illustrations about disabilities! Our zine is limited in accessi­bility in itself. To partially cover for this shortcoming we will be offering a podcast of the writings for those who cannot or don’t have the energy to read the printed issue. In highlighting quotes, we con­sidered the most common forms of color blindness. Our dream is to make an even more accessible QFemZine-project in the future, where for example picture interpretation, plain language material and video subtitling would be a part of our actions. We need and seek contributors for this!

[– –]

Editing this particular issue of QFemZine has been the most difficult throughout the history of the zine, because I myself have very little experience about disabilities and none of it personal. At the moment my position is the position of a white, queer, very able-bodied, highly educated and managing well with low income.

[– –]

In my opinion, the essential things about bringing disabilities forth is the genuine desire to understand that not everyone can do same things in the same way, to actually consider different capabilities in, for example, planning events, to acquire information and to learn new things; for example, to learn how to act in situations where the person you’re speaking with is talking in sign language with the help of an interpreter. If we say that we don’t want to exclude anyone in life, events, activism, art, science and so on, we should really act so that we don’t. (Hanna Storm, Editorial.)

Tässä numerossa muun muassa/In this issue (+more)

Vammaisuuksien kirjosta – Hanna Storm

YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva yleissopimus – Hanna Storm

Ihmisiä, esineitä, tiloja erityishuoltopiirin yksikössä – Anna B.

Why Don’t We See Disability Displayed in Celebrational Pride Events – Andrew Gurza

Fighting Stigmas through Radical Vulnerability – Nik Angel Moreno

9 käskyä kohti vähemmän ableististä feminismiä! – Elina Halttunen-Riikonen

”Saisko tapahtumaan esteettömyystiedot?” – Ree Melanen

Do You Need to Fight for the Right to Be a Human Rights Activist? – Biljana Stankovic Lori

Sarjakuvia/Comic strips: Jiipu Uusitalo, Miia Vistilä

Kuvataidetta/Visual art/Numeron taiteilija/Artist of the Issue: Gabriele Gervickaite

Runoja: Sanni Purhonen, Hanna Storm

Etukansi/Front cover: Gabriele Gervickaite

Tähän numeroon liittyvä podcast/Podcast related to this issue: https://qfemzinepodcast.bandcamp.com/

QFemZine 2/16: 68 sivua/pages, väreissä/in colour, 5/6 € (+ postikulut/post fees)

Tiedustelut/Inquires: qfemzine@gmail.com; facebook.com/qfemzine

QFemZinen julkaisema Pyhäjoella vangitun aktivistin vankilakokemuksista kertovat zine on ilmestynyt

QFemZine on julkaissut Pyhäjoella vangitun aktivistin kirjoittaman

I WANNA DANCE WITH SOMEBODY
PYHÄJOEN YDINVOIMANVASTAISELTA LEIRILTÄ VANGITUN 
AKTIVISTIN KUUSITOISTA PÄIVÄÄ VANKILASSA -zinen

perjantaina 30.9.

Tilaa omasi, jatka keskustelua, tue ydinvoimanvastaista taistelua!

#iwannadancewithsomebody #aktivismi #nofennovoima #oikeusjärjestelmä#poliisiväkivalta #pyhäjoki #reclaimthecape #suomi2016 #ydinvoima #vankeus

Saa jakaa!

-----

QFEMZINE – QUEERIÄ JA FEMINISMIÄ/QFEMZINE – QUEER AND FEMINISM
JULKAISUTIEDOTE SYYSKUU 2016

I wanna dance with somebody
Pyhäjoen ydinvoimanvastaiselta leiriltä vangitun
aktivistin kuusitoista päivää vankilassa

QFemZine julkaisee perjantaina 30.9. Pyhäjoella vangitun Fennovoiman ydinvoimalahanketta vastustaneen aktivistin vankilassa kirjoittamat päiväkirjamerkinnät I wanna dance with somebody. Pyhäjoen ydinvoimanvastaiselta leiriltä vangitun aktivistin kuusitoista päivää vankilassa. Päiväkirjan pitämisen tarkoituksena oli kirjoittajan mukaan kirjoittaa kunakin hetkenä tärkeiltä tuntuvista asioista. Lyhyissä merkinnöissä kirjoittaja tuo esiin valtavan määrä epäkohtia ja suoranaisia laittomuuksia: kuinka vankeja kohdellaan, kuinka vegaanista ruokaa ei heti järjestetä, kuinka eri viranomaiset voivat sanoa epäreiluja, valheellisia asioita ja käyttäytyä epäkunnioittavasti, kuinka tieto ei kulje eikä lupauksia pidetä, kuinka virikkeitä ei ole tai ne ovat surkeita.

Pyhäjoen protestileirillä vangittujen vankilakokemuksista ei ole hirveästi puhuttu julkisuudessa. I wanna dance with somebody avaa tämän keskustelun, joka toivottavasti jatkuu. Kirjoittajan kokemukset eivät tuo päivänvaloon vain yksittäisen ydinvoimaa vastustaneen ihmisen kokemuksia vankilasta, vaan nostaa pohdittavaksi koko oikeus- ja vankilajärjestelmämme mielivaltaisuuden.

”Tänään oli sosiaalityöntekijän tapaaminen. Sekin halusi neuvoa, ja sanoi että ”tais mennä vähän yli.” Meitä on kai vaan kolme täällä nyt. Tänään olis kiva päästä ulkoilemaan. Sosiaalityöntekijä: ”Poliisinmurha on murha.” Jooh, kenellä tässä mahtoi mennä hieman yli? Ei oo tullut ketään uutta vielä, täällä ollaan kahdestaan. Käytiin äsken ulkona ja olin mielettömän onnellinen auringosta, lämmöstä ja ruohikosta ja että mahtui kävelemään ja juoksemaan.”
Julkaisu A6, 20 sivua, mustavalkoinen

Hinta: 50 snt (+postikulut) tai enemmän. 50 SENTIN YLITTÄVÄT TUOTOT PER ZINE MENEVÄT KIRJOITTAJALLE!

Tiedustelut: qfemzine@gmail.com; facebook.com/qfemzine

Kuukauden blogitekstisarja/elokuu: Magdaleena Jakkila & Hilmalyydia - Cismittääkö?

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Magdaleena Jakkila & Hilmalyydia

CISMITTÄÄKÖ?

Entisissä mallaspanimon tiloissa kaikuu aavemaisesti Marlene Dietrichin ääni. ”Ich habe noch einen Koffer in Berlin” soljuu pinttyneiden kaakeleiden, putkien ja galleriatilaksi maalattujen valkoisten seinien ohi. Välillä laulu säestää entistä teollisuustilaa ja välillä kaksimetristä maalausta sidotusta torsosta, välillä herkkiä akvarelleja juhannusniityllä hunnun kanssa tanssahtelevasta henkilöstä. Silmänsä sulkeneen sinisen hahmon luota kaupunkimaisemassa lepäilevään merenneitoon ja valokuvaan, jonka henkilö katsoo näyttelyvierasta suoraan silmiin. Hänelle on ommeltu valkoisin pistoin parta.

Cismittääkö? -taidenäyttely avautui elokuun alussa Lahdessa Malskin tiloissa. Avajaiset olivat osa Lahti Pride -viikkoa ja näyttelyyn osallistumista varten oli avoin haku teemalla sukupuoli, seksuaalisuus ja feminismi. HLGBTIQA+ -yhteisölle on elintärkeää ymmärtää, että feminismi on sitä varten, että se ei ole ainoastaan cisnaisten feminismiä, vaan se ulottuu kaikkien sukupuolten yhdenvertaisuuteen. Koimme Pride-aiheisen taidenäyttelyn näin rajaten merkittäväksi.

Kismittävä cis

Näyttelyn valvojina kävijöiden reaktioiden vastaanottaminen ja tarkkailu oli palkitsevaa. Näyttelyn pitäminen Lahti Priden aikaan toi kävijöitä, jotka eivät muuten välttämättä olisi tulleet taidenäyttelyyn. Samoin näyttelyyn hakeutui taideyleisöä, joka ei välttämättä eksy Pride-tapahtumiin.

Pride-näyttelyn tulee olla poliittisesti tiedostava, vaikka se olisikin karnevalisoitu. Taiteen keinoin voi kertoa eri asioita ja käsitellä jo tuttuja asioita uudella tavalla. Välillä kuva ylittää sanalliset keinot. Näitä kuvia halusimme tuoda esille.

Cissukupuolinen henkilö kokee identifioituvansa syntymässään määriteltyyn sukupuoleen. Näyttelyn nimi on sanaleikki; oletus siitä, että kaikkien kokemus sukupuolesta olisi samanlainen kismittää. Haimme teoksia, jotka toisivat näkyväksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kokemuksia, mutta käsittelisivät myös cisetuoikeutta, jonka tunnistamiseen cissukupuoliset tarvitsevat usein apua. Tietoa ei osata hakea, kun yhteiskunta opettaa, että on olemassa vain binäärinen sukupuolijärjestelmä, ja että kokemus sukupuolesta ei ole tärkeä. Näyttelyssä olemmekin valvojina saaneet todistaa ilahduttavia oivaltamisen hetkiä, hämmennystä, kysymyksiä sekä samastumista; tuossa olen minä!

Kehollisuus

Marlene Dietrichin näyttelytilassa kuuluva musiikki kuuluu Arto Korhosen videoteoksesta Claudia Sings a Song. Kaksikanavaisen videon toisella näytöllä näyttävästi pukeutunut Claudia lipsynckaa kaiuttimena toimivaan puhelimeensa Dietrichin laulua Berliinin metroasemalla. Hän pitää puhelinta kädessään kuin mikrofonia. Juuri laulun päätyttyä laiturille saapuu metro, johon Claudia arvokkaasti lipuu videon häipyessä keltaiseen. Videoteoksen toisella näytöllä pyörii metron ikkunasta kuvattua mustavalkokuvaa kaupungin eri metropysäkeistä. Kuvan päälle ilmestyy kunkin aseman nimi. Puhelimen rosoinen ääni kaikuvalla metron pysäkillä kaikuu nyt puolestaan näyttelytilassa säestäen näyttelyn teoksia.

Musiikki tuntuu lähes kipeältä, ja se muistuttaa itsestään aavemaisesti siirryttäessä eteenpäin vaaleanpunaisilla jalustoilla lepääviin pienikokoisiin veistoksiin. Hanna Makkosen teokset Like A Glove ja I Killed A Unicorn ovat näyttelytilan keskellä ja esittävät veren tahrimaa selkänikamaa ja pajunkissoin vuorattua simpukkaa. Korhosen teoksen musiikki taustalla muistuttaa, että poptaidemaisista teoksista välittyvällä näennäisellä kepeydellä ja värikkyydellä on hintansa.

Timi Kosken maalausta on melkein vaikea katsoa siitä välittyvän kivun vuoksi. Yläosaton hahmo, jolla on rinnat on asettanut kätensä alushousuihin niin, että etusormi tulee ulos sepaluksesta. Maalauksen nimi on Haamukipua. Kehodysforia esiintyy haamukipuilun muodossa, kehonosien itsestäänselvyyden kyseenalaistamisena. Mikä on suhteeni kehooni? Miten kehoani kohtelen? Onko sillä merkitystä? Vartalo on osa identiteettiämme aina sopivuuden tunteesta sen peittämiseen, paljastamiseen, pukemiseen ja toimintoihin. Sukupuoli ei ole kehosidonnainen asia, mutta sekin määrittelee identiteettiämme. Ehkä identiteettimme määrittelee myös kehoamme?

Topi Juntusen maalaukset Paluu I ja Paluu II ovat kuvauksia kehosta. Paluu I -maalauksessa esiintyy neljään osaan jaetulla pinnalla haava ja sen kiinniompelemista. Juntunen kertoo teoksistaan: ”Maalaukset pohjautuvat valokuviin joissa olen dokumentoinut omaan kehooni tulleita haavoja ja ruhjeita. Olen pyrkinyt kuvaamaan ihmiskehoa keskenään ristiriitaisista elementeistä koostuvana kokonaisuutena, jatkuvana tuhoutumisen ja uudelleenrakentumisen prosessina.” Paluu II on puolestaan pirstaloitunut omakuva. Kehoa kuvataan maalauksissa suhteellisena, ei valmiiksi annettuna kokonaisuutena. Identiteetin palapeli on puhutellut yleisöä monella tavalla. Järkyttänyt, pysähdyttänyt, koskettanut. Identiteetti koostuu monista palasista, mutta kuinka eheä se loppujen lopuksi voi olla?

Itsemäärittelyoikeus ja yhteiskunta

Sarjakuvataiteilija Apila Pepitan teos The Binary käsittelee tuntemuksia, joita kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä herättää ihmisessä, jolle kumpikaan sallituista sukupuolista ei tunnu omalta. Se paljastaa tiukkojen sosiaalisten odotusten raakuuden, ja miten sellaisessa sosiaalisessa ympäristössä voi olla vaikeaa antaa itselleen tilaa olla. Teoksessa kuljetaan niin sanottujen miehen ja naisen rooleihin liittyvien odotusten elinkaari vauvasta aikuisuuteen. Kuinka petollisesti lapsena omaksutut odotukset vaikuttavat käsitykseemme siitä, mitä voi olla. Pojat eivät itke; tyttöjen tulee haaveilla naimisiin menosta ja perheen perustamisesta. Kirkkaan värisissä vahabatiikkikankaissa päähenkilö on molemmissa samannäköinen.

Näyttelyssä oli esillä myös Matti Männyn ja Jenni Lehmosen yhteisteos, videopeli Life In A Box. Molemmat tekijöistä opiskelevat tietotekniikkaa ja näyttelyn aiheet ovat olleet heillä mielessä jo pitkään. Näyttely antoi tarvittavan kimmokkeen toteuttaa teos videopelin muodossa. Pelissä katsojan roolina on professorin avustaja. Tehtävänä on määrittää yksisuuntaisen ikkunan takana olevien testiyksilöiden sukupuoli. Kun ensimmäinen yksilö saapuu tutkimushuoneeseen, paikalle ilmestyykin pikseligrafiikalla animoitu laatikko, jolla on laukku. Jokaisella laatikolla on oma ”catchphrasensa”. Alhaalta nousee esiin lomake, jossa on kerrottu yksilön mitat ja mieltymykset. Näiden annettujen tietojen perusteella annetaan mahdollisuus valita vain kahdesta sukupuolesta toinen, aivan kuten vielä monissa virallisissa lomakkeissa. Yksilöiden ollessa laatikoita, eikä esimerkiksi selkeästi ihmisen hahmossa olevia, tällaisten piirteiden mukaan määrittely muuttuukin korostetun naurettavaksi. Kuinka paljon huulipuna kertoo naiseudesta, tai laatikon sininen väri miehuudesta. Kuuden testiyksilön jälkeen koehenkilöt paljastavat oman kokemuksensa sukupuolestaan.

”I’m a box!” laatikot huutavat.

Professori kertoo kuinka kukaan assistenteista ei ole onnistunut määrittelemään oikein kohteiden sukupuolta, ja itseasiassa mikään näistä piirteistä – ulkonäkö, tapa puhua ja mieltymykset - ei auta määrittelemään henkilön sukupuolta. Lopussa todetaan, että tämä oli vain testiympäristö, eikä oikeassa elämässä tarvitse valita vain kahdesta vaihtoehdosta. Eihän?

Monet näyttelyvieraista kieltäytyvät pelaamasta peliä, joka pakotti valitsemaan kahden sukupuolen väliltä. Sen sijaan toiset pohtivat, että tämä on varmaan tyttö kun sillä on huulipunaa ja laukku. Lopun paljastus sai aikaan hämmentyneitä oivalluksia sukupuolen ilmentämisestä ja siitä, ettei määrittely kuulu muille kuin henkilölle itselleen. Sukupuolen kokemus on ainutlaatuinen, jokaisen oma henkilökohtainen laatikko.

Heidi Katajamäen Ihmistä rakastat -hiilipiirros on tehty suoraan gallerian seinään, ja se jatkuu lämpöpattereihin, kattoon ja ikkunasyvennyksiin. Piirroksesta erottaa kaksi hahmoa, kädet ja jalkoja. Teos on suunniteltu ja toteutettu juuri tätä tilaa ja näyttelyä varten. Katajamäki kertoo näyttelyn teemojen olleen pitkään läsnä hänen omassa elämässään. Teoksessaan hän kuvaa niin rakkauden, sukupuolen ja ihmisen rajatonta ja muuttuvaa kuin katoavaakin olemusta.

Et / vaan / vielä / tiedä

”Et vaan vielä tiedä” alkaa spottivalon alla kuunneltavissa oleva ääniteos. Kirsikka Ruohonen on kuvataiteilija, joka räppää ADIKIA -taiteilijanimellä. Musiikkiprojekti on todella tuore, ja tarve luoda omasta musiikista mahdollisimman ongelmatonta on suuri. Feminismi on taiteilijalle ollut aina tärkeä tekijä niin kuvataiteessa kuin musiikissakin, ja hän haluaa välttää välinpitämätöntä kieltä myös sukupuolen moninaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. AVANTGARDE-projektissa hän haastatteli trans- ja muunsukupuolisia henkilöitä heidän kokemuksistaan sukupuolesta ja yhteiskunnan suhteesta siihen. Tarkoitus oli cisnaisena oppia sukupuolen moninaisuudesta, jotta pystyisi työskentelemään sukupuolisensitiivisesti. Tästä tiedonhausta ja -janosta syntyi AVANTGARDE -kappale, johon osallistui myös muunsukupuolinen räppäri Tero Hetero. Kappale oli kuultavissa ja levyn kansitaide nähtävissä näyttelytilassa. Näyttelyn viimeisellä viikolla ADIKIA saapui esiintymään galleriatilaan ja esitti myös muita kappaleitaan.

Olen

Essi Kuokkasen maalauksessa on punaiseen mekkoon puettu pitkälettinen Pinokkio, jonka puinen nenä on jo kasvanut. Hahmo vaikuttaa olevan murtumispisteessä, ja kaikki kiteytyy teoksen nimeen Never Gonna Be a Real Girl. Tässä kontekstissa teos on luettavissa cisnaisen ahdasta roolia kyseenalaistavaksi tai transnaisen painetta olla ”oikea tyttö.”

Näyttelyn toisella viikolla pyysimme Setan ammatillisten koulutusten kouluttajaa ja Lahden Seta ry:n palveluohjaajaa Mikko Ahtilaa galleriatilaan puhumaan sukupuolen moninaisuudesta. Puheessaan Ahtila käytti teoksia esimerkkeinä.  Pekka Syrjälän Olen-teoksen kohdalla hän nosti esille kokemuksia siitä, miten yhteiskunta viesteineen ei tunnusta kaikkien olemassaoloa, mutta jokainen on olemassa siitä huolimatta.

Olemassaolo on poliittista. Oli kyse sitten sukupuolesta, seksuaalisuudesta, yhteiskunnallisesta asemasta tai vammasta, olemassaolo on tärkeintä. Jokainen on arvokas, ei ”ominaisuuksistaan huolimatta”, vaan lähtökohtaisesti.

Kolmen viikon aikana kävijät ovat saaneet tutustua teoksiin, jotka ovat herättäneet paljon keskustelua. Lahdessa vastaavaa näyttelyä ei ole ennen ollut eikä sukupuolen moninaisuudesta juuri puhuta. Myös seksuaalivähemmistöt ovat marginaalissa. Näyttelytilan historia kiinnosti erityisesti eläkeikäistä yleisöä, ja pääsimmekin keskustelemaan paljon heidän kanssaan. On ollut ilahduttavaa vastata kysymyksiin feminismistä, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta niin suomeksi kuin englanniksikin.

Taidenäyttely foorumina mahdollistaa keskustelunaloituksen, sillä henkilökohtaiset kokemukset kuviksi puettuna ovat lähestyttäviä ja koettavia. Nämä kokemukset ovat olemassa joka päivä. Yleisön tehtäväksi jää tarttua teosten välittämään tietoon, keskustella siitä tai pohtia niiden herättämiä tuntemuksia. Parhaimmillaan näyttely avaa käsityksiä, antaa kimmokkeen etsiä tietoa ja myös välittää sitä. Halusimme tarjota väylän näiden kokemusten ja teosten esittämiselle sekä hedelmällisille kohtaamisille.

Näyttely organisoitiin kahden henkilön voimin. Apua käytännön järjestelyihin saatiin Lahti Priden ja Lahden Amnestyn kautta. Näyttely oli avoinna 3.8.–23.8. ja vieraita tuona aikana oli noin kuusisataa. Cismittääkö? -työryhmä kiittää Kauno ry:tä ja Lahden kaupunkia näyttelyn mahdollistaneista apurahoista, sekä Lahden Setaa, Lahti Prideä, Lahden Amnestyä ja QFemZineä tuesta.

Suurin kiitos tekijöille:

Topi Juntunen
Heidi Katajamäki
Timi Koski
Arto Korhonen
Essi Kuokkanen
Arja Kärkkäinen
Jenni Lehmonen & Matti Mänty
Johanna Lemettinen
Hanna Makkonen
Tanja Merikoski
Apila Pepita
Anna Puhakka
Margarita Rosselló
Kirsikka Ruohonen
Hanna Råst
Pekka Syrjälä

Kirjoittajat ovat nuoria taiteenalan toimijoita, jotka asuvat Lahdessa. Cismittääkö? on ensimmäinen heidän järjestämänsä ja kuratoimansa taidenäyttely.